2.2.10

Anteeksiantamisen Korkeakoulu


No huhhuh!! Eräs ihana, läheinen ystävättäreni läväytti äsken tajuntani totaalisesti. Olen saanut seurata läheltä hänen vuoria siirtäviä oivalluksia itsestään. Nähnyt hänen kamppailunsa, kaipuunsa sitä omaa sielunkumppaniaan kohtaan. Ja nähnyt taistelut oman mielen, egon taltuttamiseksi, kun hän viimein tapasi ihmisen, joka läikytti sydäntä ja sielua, mutta joka oli täysin rikkirevitty, kaiken menettänyt ja lähes toivostaan elämässään luopunut mies, jonka ainoana suojana oli alkoholin tuoma ja suoma unohdus. Kaksi täysin vastakkaista maailmaa kohtasi. Toinen lotraa viinan kanssa joka ainoa päivä, toinen taas juo vain joskus ja jouluna. Ja silti kummankin sydämessä palaa niiin voimakas tuli toistaan kohtaan, että erossa ei voi olla, mutta yhdessä oleminenkin on suorastaan mahdotonta. Tai oli.

Tänään ystäväni kertoi jotain, mikä mullisti ajatukseni sekä itsestäni että eräästä menneestä parisuhteestani täysin. Olin kerran suhteessa, jossa Kuningas Alkoholi määräsi pari ensimmäistä vuotta täysin. Minä olin tavattuamme suurin piirtein absolutisti, ja kumppanini käytännössä alkoholisti. Ennen kuin hänen todellinen laitansa paljastui mulle, olin jo ehtinyt rakastua korviani myöten, ja olin vakaasti sitä mieltä, että hän on Elämäni Mies. Mutta sitten aloin näkemään, miten alkoholi vie toista kuin pässiä narussa, ja mulle se oli tietenkin kauhistus, koska en ollut sellaiseen aikaisemmassa elämässäni tottunut. Muistan miljoonat rankat tappelut, kun minä huudan toiselle, että ”sun pitää valita joko minut tai tuo pullo”. Toinen tietenkin pakenee paikalta pullo kainalossa kahta hanakammin. Koskaan en tiennyt milloin hän tulee kotiin, kun ovesta ulos lähti, saattoi mennä pahimmillaan neljäkin päivää. Enkä sinä aikana tiennyt todellakaan missä hän menee. Puhelimeen ei tietenkään vastattu.

Toisaalta ymmärsin olevani nalkuttava akka, joka ajaa käytöksellään toisen kauemmaksi luotaan, toisaalta taas tiesin, että en voisi elää sellaisessa suhteessa, jossa alkoholilla on niin suuri valta. Mutta aina päätin kuitenkin katsoa vielä hetken aikaa. Olin kuitenkin alusta saakka nähnyt hänen sydämeensä, nähnyt sen ihmisen, joka hän oikeasti on, tunsin hänen rakkautensa mua kohtaan, ja se sai tietenkin mut sekä uskomaan meihin, että kapinoimaan entistä kauheammin, kun näin, mihin jamaan hän oli alkoholilla suhdettamme ja varsinkin itseään ajamassa. Huusin ja raivosin, itkin ja kirosin. Yritin puhua, yritin ymmärtää.

Vaikka pikku hiljaa alkoholi alkoikin hellittää otettaan, niin ero tuli silti. Liian monta sanaa oli sanottu, oltiin jouduttu käymään liian monta ja liian isoa taistelua läpi, että olisimme siitä hengissä selvinneet. Ja näihin päiviin saakka olen yrittänyt asiaa ymmärtää ja yrittänyt antaa anteeksi kaikelle sille mitä tapahtui, ja sille miten olimme toisiamme kohdelleet. En sano, että koko suhteemme olisi ollut pelkkää riitelyä, rakkauttakin oli ja Paljon, mutta alkuvuosien rankat kokemukset jättivät jälkensä.

Miten se pelkkä rakastaminen onkin niin pirun vaikeaa? Siis välittämättä olosuhteista. Miten sitä ei vain voi antaa toisen olla sellainen kuin hän on, ja rakastaa siitä huolimatta, tai juuri sen takia? Mikä pelotti niin paljon, ettei voinut katsoa itseään peilistä ja kysyä, että miksi helvetissä mä toimin näin? Miksi mä yritän muuttaa toista väkisin, kerjätä rakkautta kaikin mahdollisin keinoin? Mutta silloin ymmärrykseni ei riittänyt vastaamaan näihin kysymyksiin, enkä silloin tajunnut ajatella asiaa ollenkaan siltä kannalta, että ehkä mussakin on jotain vikaa, että saan toisen käyttäytymään tuolla tavalla. Tosin hän oli siinä jamassa jo tavattuamme, ja nyt jo nään miksi, mutta mun käytös ei ainakaan helpottanut hänen oloaan. Mutta tämän päivän ymmärrykseni mukaan tajuan, että ei kummassakaan ollut mitään VIKAA, heijastimme vain itsestämme toisillemme jotain sellaista, mikä sai toisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Meissä kenessäkään ei ole mitään vikaa, olemme täydellisiä juuri näin. Meidän eteemme vain heitetään juuri ne ihmiset, jotka saattavat meidät sellaiseen tilanteeseen, joka haastaa meitä katsomaan itseämme peilistä, näkemään Todellisen Itsemme, ja pyrkimään tällä maallisella tasolla sitä kohti. Nöyrtymään, ottamaan opiksi, kasvattamaan ymmärrystämme sydämen tasolla. Hyväksymään. Rakastamaan.

Hän oli mun korkeakoulu tälle tielle. Totisesti. Eikä kyllä ilman päästötodistusta jäänyt hänkään. Luojan kiitos hän saa elää tänä päivänä ihanaa, onnellista elämää puolisona ja melkein uunituoreena isänä.

Ystäväni on kamppaillut viime syksystä saakka tämän saman asian kanssa miesystävänsä kanssa. On menty yhteen ja erottu, yhteen ja erottu, räiskähdelty puolin ja toisin, ja silti kumpikin tietää, että heidän välillään on nyt ihan oikeasti jotain elämää suurempaa. Ystäväni on käynyt todella isoja, perustavanlaatuisia asioita itsestään läpi, itkenyt öitä, kaivannut yksinhuoltajana sitä omaa kumppania vierelleen, jonka kanssa voisi ihan oikeasti jakaa kaiken sekä arjessa että juhlassa, tietäen samalla, että tämä alkoholin vielä tällä hetkellä riivaama mies on se hänen Elämänsä Mies. Hän on ihan oikeasti rukoillut apua henkimaailmaa myöten. Etsinyt itsestään sitä Ymmärrystä ja Rakkautta, joka olisi niin suuri voima, että sen oivallettuaan pystyisi mahdottomaan.

Ja nyt näyttää siltä, että hän on saavuttanut sen pisteen. He ovat olleet nyt kuukauden päivät yhdessä, ja juuri ystäväni soitti, että ”sä et Kirsi usko tätä, mutta mä pystyn olla tässä, vaikka hän juo edelleen paljon”. Hän oli saanut pitkän egon koulimisprosessin tuloksena työstettyä asian sydämessään niin, että hän ei yritä muuttaa miehensä alkoholin käyttöä millään tavalla, vaan hän ”vain” rakastaa ja ymmärtää. Välittämättä siitä, jos toinen on humalassa kotona odottamassa, kun hän tulee töistä, välittämättä siitä, että kotiin on alkanut ilmestyä viinapulloja, joita ei tässä kodissa oltu juurikaan nähty. Välittämättä siitä, että toinen elää sellaista elämää, joka on täysin päinvastainen kuin hänen omansa. Ystäväni sanookin, että hullunahan ihmiset häntä pitäisivät, jos tietäisivät, että hän on ihan omaehtoisesti valinnut tällaisen kumppanin, suorastaan kerjännyt ulkopuolisen silmin hankaluuksia elämäänsä. Mutta sepä siinä juuri parasta onkin. Kun pystyy näkemään suoraan toisen sydämeen, näkee toisessa sen suunnattoman rakkauden, ja on itse valmis rakastamaan niin pyyteettömästi, että ei anna toisen tämän hetkisen elämäntilanteen pelottaa itseään. Päättää luottaa tulevaan, uskoo siihen toiseen ihmiseen, rakastaa häntä kaikesta huolimatta. Ja MITEN EHEYTTÄVÄÄ SE ON!!!!!! Sekä itselle että sille toiselle!! Kuvittele!!! Minusta se on jotain täysin mullistavaa, en mä ainakaan ole vielä eläessäni nähnyt lähipiirissäni tuollaista toimintamallia, noin pyyteetöntä rakastamista.

Ja samalla tietenkin oma vanha kuvioni vilisi kuvina silmieni ohitse, että MITÄ Herra Jumala olisi tapahtunut, jos MÄ olisin ymmärtänyt silloin vain Rakastaa ja olla puhtaasti Myötätuntoinen. Jos en olisi antanut egon tulla väliin vaatimaan tietynlaista kohtelua toiselta. Jos en olisi odottanut, että onni suhteeseen tulee jostain ulkoa. Vaan olisin tajunnut sen, minkä nyt ymmärrän. Että rakkaus asuu meissä itsessä. Jos osaan rakastaa ja kunnioittaa itseäni, niin osaan rakastaa ja kunnioittaa myös lähimmäistäni. Silloin en osannut. Nyt mulla on siitä jo aavistus.

Kysyin ystävältäni, että saanko kirjoittaa tästä blogissani, ja hän sanoi, että mielihyvin, ja pyysi vielä kertomaan tämän:

“Tilanne oli alussa Täysin Toivoton. Mutta rukoilemisella ja kummankin menneisyyden kuntouttamisella henkimaailman avustuksella on ollut mahtava merkitys molempien paranemisprosessissa. Yksin en olisi koskaan päässyt tähän tilaan, ja tänään viimeksi ajattelin, että jos ei olisi kuntoutusta, niin suhteemme ei toimisi edelleenkään!!! Nimenomaan Egon kanssa olen saanut tehdä töitä ja oivaltanut egon ja hengen välisen rakkauden eron. Kun uskalsin kohdata omat pelkoni silmästä silmään, niin toinenkin lähti muuttumaan samantien. 10 kuukauden rimpuilun jälkeen olemme vihdoin tässä. Yhdessä. Kiitos, kiitos, kiitos!"