28.5.10

Kiinnittymättömyydestä ja guruista


On ihmeellinen olo. Ei oikein tunnu mikään missään. Missään ei liiku mitään. Ei ole suurta intohimoa puoleen eikä toiseen. Vain olen. Mikään asia ei tunnu toista tärkeämmältä. Pelkkää valoisaa tyhjyyttä takana, pelkkää valoisaa tyhjyyttä edessä. Sellaista neutraaliutta, ei ole hajua eikä makua. On vain tämä hetki, ja sekään ei tunnu konkreettiselta. (Ei, en ole vetänyt mitään speediä enkä ole meditoinut enkä ole missään muussakaan pilvessä, joten älä huoli! :D Nyt on kyse jostain ihan muusta!)

Tämä alkoi jo tiistaiaamuna. Silloin kirjoitin tällaisen blogitekstin, jota en koskaan julkaissut. Mutta ehkä mun nyt pitää tää tähän laittaa, koska en tiedä mihin tämä johtaa.




"Tiistai 25.05.2010

Valo on sammunut. Olen poissa. Miten tässä nyt näin kävi?

Viime aikoina on tapahtunut monta asiaa, jotka ovat valmistelleet mua sille muutokselle, jonka tämä päivä toi tullessaan. Vai toiko? Mikä on totta, mikä on harhaa?

Olen jo jonkun aikaa tuntenut nahoissani, että blogin kirjoittaminen loppuu varmaan pian. (En tiedä loppuuko, mutta sellaisia tunteita on ollut usein). Olen myöskin viikko sitten jostain syystä riisunut Amma-korut. Puhuin myös erään ystäväni kanssa eilen aamulla puhelimessa, ja hän soimasi minua siitä, että olen niin suoraan kertonut julkisesti Amma-suhteestani, ja että se "rajoittaisi" pääsyäni tiettyihin paikkoihin esiintymään. Pahoitin siitä hiukan mieleni, koska itse olen kokenut, että minulla ei ole tarvetta salata sitä, mitä olen kokenut sydämessäni, ja minulle Amma on ollut erittäin tärkeä henkilö matkallani. Toki ymmärrän, että koska meidän kulttuurissamme ei ole perinteitä tällaiselle guru-kulttuurille - toisin kuin Intiassa heitä riittää, jonka johdosta tämä kaikki on siellä arkipäivää - sitä saatetaan täällä vieroksua ja se saattaa jakaa mielipiteitä. Mutta minulle on koko ajan ollut tärkeämpää oma sisäinen tunteeni ja kokemukseni asiasta, kuin ulkopuolisten mielipiteet. Kaikki erilaisuus aina pelottaa ihmistä, kun ei tarkkaan tiedetä, että mitä tuo asia ihan oikeasti sisältää. Se on aivan luonnollista.

Sitten juttelin toisen ystäväni kanssa, joka sanoi myös, että kun olen näin julkisesti avannut sydämeni, niin tulen kokemaan myös vastustusta. Tämän päätteeksi juttelin vielä pitkään kolmannen ystäväni kanssa, aiheenamme valo vs. pimeys, ja siitä miten se pyrkii aina olemaan tasapainossa tässä maailmankaikkeudessa. Ihmettelin, että mitä tässä nyt yritetään mulle sanoa, mihin valmistaa. Olen toki näistä asioista keskustellut koko ajan ihmisten kanssa sen jälkeen kun tapasin Amman, siis ylipäätään uskonnoista ja niiden raja-aidoista, ja se tuntuu olevan todella arka aihe. Ja ymmärrän senkin. Yläkerran asiat ovat niin henkilökohtaisia asioita. Mutta onko sillä nyt sitten niin väliä, mitä "kautta" ihminen herää, pääasia että herää (vaikkakin vieroksun ylipäätään sanaa "herääminen", "tietoisuuden avautuminen" ja "puhdistuminen" tuntuvat mukavammalta.) Toiset puhdistuvat luomuruoan avulla, toiset avioeron kautta, kolmannet "sairastumalla", ja jotkut sitten vaikka intialaisen naisen avulla. 

Mutta nyt näissä "merkeissä", keskusteluissa oli jotain muutakin, jota en tunnistanut.

Tänä aamuna herätessä oli jotenkin outo olo. Jotain oli poissa. Katsoin Amman kuvaa, ja yhtäkkiä näin täysin kirkkaasti vain intialaisen, tavallisen naisen. Poissa oli se mahtava valo, jona hänet olin nähnyt. Yhtä varoittamatta tunsin itseni täysin sekopäiseksi. Mitä minä olen kuvitellut? Olen nostanut mielessäni ja elämässäni jonkun intialaisen naisen jalustalle, etusijalle, pitänyt häntä suurinpiirtein Jumalasta seuraavana, suorastaan hengittänyt hänen kauttaan. Ja samalla aloin oivaltaa, että vaikka olen koko ajan opettanut itseäni olemaan kiinnittymättä mihinkään - koska kaikki on harhaa ja kaikki muuttuu koko ajan, koska se on elämän perusluonne - niin silti minulla on elämässäni eräs aivan jättikiinnittyminen: Rakas Äiti Amma. Niin kuin virtahepo olohuoneessa, tiedättehän. Siinä se on silmien edessä, mutta kaikki teeskentelee, ettei sitä nähdä. Mutta nyt näin itse itseni yhtäkkiä ulkopuoleltani.

Amma hyppäsi alas jalustalta ja läksi tiehensä. Minä jäin kummissani seisomaan paikoilleni. En ollut sulkenut häntä pois, mutta yhtäkkiä hän ei enää ollut siinä sellaisena, mitä olin oppinut hänet lähelläni tuntemaan viimeiset puolitoista vuotta. Aloin hengittää eri tavalla, toisaalta vapautuneemmin, toisaalta surullisemmin, hämmentyneenä yhtäkkisestä muutoksesta. Näin itseni lintuna, joka pudotetaan yhtäkkiä pesästä. Se räpiköi ja yrittää hädissään avata siipiään, sitä pelottaa, että ehtiikö se mätkähtää maahan ennen kuin siipien sulat ovat kaikki ojennuksessa, vai saako se siivet täyteen mittaansa ja ne ottaa kuin ottaakin tuulta alleen...

Niinpä tämä päivä on ollut kerrassaan outo. Mulla oli Seinäjoella soolokeikka ja menin sinne jo päivällä. Koko päivän haahuilin edestakaisin, enkä tiennyt mitä pitäisi ajatella. Missä ihmeessä nyt olen?? Yhtäkkiä olin täysin yksin, kaikki "langat" maailmankaikkeuteen oli katkaistu. Jos vielä viime postauksessa kirjoitinkin, että teen kaiken "kahdestaan", niin nyt se kaikki oli pyyhkäisty pois. Istuin ravintolassa salaattilautanen edessäni, eikä koko paikassa ollut ketään muuta. Vain Juha Tapio lauloi "sattumalta" radiossa:

"Niin kaikki ohikiitävää
ikävä ja riemu, joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää..."

Kaikki valo, jonka olin Amman kautta itseeni saanut, oli nyt poissa. Tunsin itseni täydeksi hiirulaiseksi. Piti valmistautua keikkaan, mutta se lähinnä hirvitti. Miten ikinä selviäisin tästä? Asiaa ei helpottanut se, että keikka oli pienessä olohuonebaarissa, jossa ei olla totuttu kuulemaan kirsiranto-tyylisiä esiintyjiä, ei se, että keikka oli keskellä viikkoa ja alkuillasta, ei se, että ulkona oli kylmä, ei se, että baariin oli yhtäkkiä pääsymaksu, kun normaalisti sellaista ei ollut. Tai jos oli, niin se oli vain muutaman euron verran, jos oli joku bändi paikalla.

Vielä varttia ennen esiintymisen alkua baarissa oli ehkä kolme ihmistä. Yritin koota ja tsempata itseäni, ajatella, että ei se mitään, täysillä silti vedetään, pystyn tähän "ilman" Ammaakin. Tähän mennessä kun hän on ollut niin totaalisesti läsnä kaikessa tekemisessäni, joten tunsin olevani yhtäkkiä täysin tyhjän päällä. Mutta miksi tämän piti tapahtua juuri tänään, kaikista maailman haavoittumisalttiimmassa tilanteessa, kun olen yksin lavalla? Ei ole tukena bändiä, ei valoshowta, ei koko ravintolallista ihmisiä. Ei ollut kerta kaikkiaan mitään "suojaa". Ajattelin, että jos mulla olisi se henki päällä, joka on ollut viimeiset puolitoista vuotta, niin olisin pystynyt vetämään keikan täysillä vaikka tyhjille seinille. Mutta nyt pitäisi kaivaa esiin täysi latinki tyhjästä. Hirvitti niin pirusti.

Astuin lavalle. Hiirulaisena. En odottanut mitään. 

            Riisuuduin. Henkisesti. 

                                           Hengitin. 

Ajattelin, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Voin aivan hyvin kuvitella, että todella esiinnyn vaikka omassa olohuoneessani ja uppoutua vain lauluihin. Ensimmäisissä lauluissa ajattelin, että ei hyvää päivää, tällaistako tämä tulisi nyt sitten aina olemaan, olen palannut siihen, mitä olin ennen Ammaa. En tunne mitään, mikään ei enää virtaa.

Kunnes kolmannen laulun kohdalla "Ei kukaan koskaan" virta kytkeytyi yhtäkkiä päälle. Ja kun avasin silmäni kesken laulun, huoneessa oli yhtäkkiä ihmisiäkin. Laulu toisensa jälkeen heitä oli yhä enemmän. Paikka oli pieni, ja kun meitä oli vihdoin noin parikymmentä, se oli käytännössä täysi. Ihmiset istuivat aivan hiljaa. Kuka hymyillen, kuka silmät kiinni, kuka kaukaisuuteen tuijottaen. Tuskin tiskillä kävivät. 

"Juuri nyt on kaikki hyvin", "Läikytät mua", "Anna mun tulla kotiin", "Enkelilapsi", "Siivet"... 

Keikan jälkeen oli epätodellinen olo. Mitä oli tapahtunut? Olin hämmentynyt, ja samalla suunnattoman onnellinen. Olen astunut nyt johonkin uuteen tilaan, josta minulla ei ole mitään hajua.

En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, minkälaiseksi arkeni nyt muodostuu. Minulla on tuntuma, että tämä kaikki liittyy nyt jotenkin Ammaan, oppilas-opettaja-suhteeseen. Kaikki todelliset mestarit sanovat, että he ottavat tietoisesti mestarin roolin herättääksensä oppilaassa jumalallisen kipinän. Mutta todellinen mestari ei myöskään vaadi mitään, ei pyydä kiintymään eikä kiinnittymään, vaan mitä nopeammin oppilas lentää omillaan, sitä parempi. Riippuvuussuhdetta ei saisi syntyä. Toki sitä ja guruun "rakastumista" tarvitaan alkuvaiheessa, jotta Rakkauden siemen saadaan kylvettyä, mutta gurulle itselleen se on vain "lilaa", leikkiä, keino herättää oppilas. Gurun tehtävä on loppuviimeksi tehdä itsensä tarpeettomaksi.

En tiedä vielä osaanko lentää. En tiedä vielä millaiseksi uusi suhteeni Ammaan muotoutuu. Joka tapauksessa vaikka hän on "vain intialainen nainen", hänellä on valaistuneena mestarina se energia, joka saa muidenkin sydämet heräämään. Ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Ilman häntä en olisi nyt tällainen ihminen mitä olen. Mutta ehkä nyt oli sitten aika vetää viimeinenkin siipi pois sieltä "putkesta", jossa olen kokenut olevani viimeiset puolitoista vuotta.

Tai sitten tämän päivän tuntemukset ovat taas olleet vain välivaihe pisteen a ja pisteen b välillä, ja kohta tunnen taas täysin toisin, ja Amma onkin lähempänä kuin koskaan."


* * * 

Niin. Näin. 

Amma ei ole palannut takaisin sellaisena, mitä opin hänet tuntemaan lähelläni. Ja poislähdöstä on kuitenkin aikaa "jo" neljä päivää. :) Hän on nyt kauempana, mutta silti tässä. Ehkä hän antaa mulle nyt vain tilaa päivittää tilani, tarkastella kriittisesti sitä mistä olen tulossa ja minne menossa.

Uskoani testataan. 
 
Intialainen linssikeitto porisee hellalla.

DeepHeart