29.12.14

Deepthi: Kun suru tuli kylään



Kop, kop, kop... 

"Saako tulla sisään?", suru kysyi minulta jouluaattoyönä. 

Makasin 40 asteen kuumeessa sängylläni, enkä odottanut ketään saapuvaksi. Miten olisin voinut edes odottaa, kun en ymmärtänyt edes olevani tässä kehossa? Suru näytti minulle kaikki kasvonsa. Paljasti itsensä viimeistä piirtoaan myöten, ja näytti minulle alkulähteensä, mistä se on alunperin minuun tullut. Kuulin vain jonkun sanovan minun suullani sanat "Jumala armahda, he eivät tiedä mitä he tekevät", ja ensimmäistä kertaa ymmärsin niiden syvällisen merkityksen. 

Jouluaattoyöstä lähtien ei ole mennyt päivääkään ilman kyyneleitä. Sydämessä on ollut hirvittävä tuska ja on ollut vaikeaa kulkea tällä pallolla - kirjaimellisesti. Loukkasin jalkani toiseksi viimeisenä joogakurssipäivänä. Siitä lähtien olen kulkenut side polvessa. Nyt kävelen jo suht normaalisti, mutta edelleen on turha kuvitella istuvansa lootusasennossa lattialla. Kun jouluaattona hain siteen polveen, illalla nousi 40 asteen kuume, joka kesti kuusi tuntia. Vielä seuraavana päivänä olin niin heikossa kunnossa, että ystäväni kantoi minulle ruoan huoneeseen. Jollain ihmeen kaupalla sain kuitenkin alkuiltaan mennessä itseeni sen verran voimaa, että pääsin säestämään joululauluryhmää Amman eteen. 

Mutta yksi vieras ei ole poistunut joukosta: suru. 

Eilen kiipesin Amman lavalle katsomaan, joskos sieltä löytyisi paikka istua hetken Amman takana. Sydämessä oli niin kamala olo, että tuntui, että mikään muu ei toisi siihen nyt helpotusta. Paikkaa ei löytynyt. Jäin lavalle kuitenkin hetkeksi seisomaan ja odottamaan. Kaikille muille tuntui paikka löytyvän, mutta minulle lavaistumista hoitava nainen sanoi, että ei ole tilaa. 

Ajattelin sitten, että okei, nyt ei ole oikea aika, tulen takaisin myöhemmin. Lähdin kävelemään pois lavalta, pyörähdin vielä kerran lavan ovensuussa Ammaa kohti, ja samaan aikaan Amma katsoi suoraan minuun "mihin sinä luulet meneväsi"-ilme kasvoillaan. Okei, jään siis vielä hetkeksi ovensuuhun seuraamaan tilannetta. 

Sitten nousee kyyneleet. Polttavat Amma-ikäväkyyneleet. Aivan varoittamatta. Katsahdan vielä kerran tuoleille päin, jos joku olisi sieltä nousemassa, ja näin kuin näinkin saksalaisnaisen nousevan tuolilta ja vinkkaavan minulle ja luovuttavansa minulle paikkansa. Kävelen takaisin lavalle, enkä saa itkultani edes kiitettyä naista myötätunnostaan. Siinä sitten istun ja itken. Suru sylissäni. En tiedä mitä sille tekisin, mihin sen laittaisin, työnnänkö tuolin alle, sullonko syvemmälle sydämeeni, vai mitä ihmettä? Luovutan sen tietenkin Ammalle. 

Hetken kuluttua rauhoitun, ja tulee minun vuoroni antaa paikka seuraavalle. Itkusta ei kuitenkaan ole tulla loppua. Miten ironista, että olen juuri pari tuntia aikaisemmin valmistunut naurujooga-ohjaajaksi...




Opettajamme varoitti meitä kurssin aluksi, että mitä syvemmälle kaivaudumme todelliseen iloon, sitä syvemmälle pääsemme käsiksi myös suruumme. Omalla kohdallani hänen sanansa kävivät 100%:sti toteen. Koko kurssin ajan tunsin vuorotellen sekä syvää kiukkua että autuaallista iloa - ja tulin näköjään tuoneeksi syvällä uinuneen suruni päivänvaloon.





Tänä aamuna menin aamupalan jälkeen istuskelemaan merenrantakallioille. En ehtinyt kunnolla edes istua alas, kun suru alkoi taas vyöryä yli. Tällä kertaa enkelit olivat seuranani, ja he kertoivat minulle, että jouluaattona alkanut suru on nyt minun surutyötäni äidin kuolemasta!



Minä olen odottanut, että milloin se alkaa. Vaikka olen yrittänyt olla kuinka avoin surun tulolle, niin se on suostunut käymään luonani vain muutaman kerran 5 minuutin itkunpyrskähdyksinä viimeisen puolen vuoden aikana. 

Mutta nyt... Nyt se on täällä, ja Luojan kiitos Amman siipien suojassa. Itken kallioilla syvältä sielustani saakka, ja yritän tuntea, että mitä oikein itken. En itke äidin lähtöä, sillä tiedän hänen olevan niin onnellinen nyt. En myöskään itke ikävääni häntä kohtaan, koska tunnen meidän olevan koko ajan yhdessä. En itke sitä, että hänellä olisi jäänyt elämä jotenkin kesken, koska se ei jäänyt. Hän lähti juuri sillä aikataululla, kuin hänen sielunsa oli määrä lähteä. En itke perheeni takia, en itseni takia, en äitini takia, koska kaikki on hyvin. 

Ja sitten ymmärrän. Suru ei ole mitään, mitä minä työstän. Suru tuli asuttamaan minua niin pitkäksi ajaksi, kuin olisi tarve, ja työstämään minua. Minä olin ihmetellyt, että miten en saa tästä surusta mitään selkoa mistä se nousee, mutta nyt sen ymmärrän. Jos on tullut tähän maailmaan äidin kohdun kautta, niin surutyökin tapahtuu aivan jollain muulla tasolla, sieluntasolla. Sitä ei voi järkeistää. 



Nousen rantakiviltä ja lähden pyykkisevaan. Itken koko matkan naama punaisena. Onneksi olemme ashramissa, täällä on totuttu näkemään itkeviä ihmisiä. Milloin on sisäiset prosessit käynnissä, milloin taas ollaan niin täynnä Amman autuutta, että itketään ja nauretaan ilosta. Annan siis kyyneleiden tulla niin kauan kuin niitä on tullakseen. 

Pyykkejä viikkaillessa kyyneleet vihdoin rauhoittuvat. Sydämen valtaa hiljaisuus, kiitollisuus ja keveys. Voi Amma...


"Suddenly 
I feel you in my heart 
Suddenly 
you shower all your love 
Suddenly 
there’s nothing but you 
In your arms 
I’m yours"

Your Love Is My Guiding Light
Song written by Deepthi



Rakkauden valoa vuoden viimeisiin päiviin! 

Halauksin,
Deepthi

PS.Jos haluat nähdä minut telkkarissa, niin avaa telkkari uudenvuodenaattona ke 31.12.2014 klo: 19.00, Yle TV1. Silloin laulan Seinäjoen Tangomarkkinoiden 30-vuotisjuhlakonsertissa Saija Tuupasen kanssa tangon "Yksin". ♥