"Mol, mol, mol, mol... Rakas tyttareni, Rakas tyttareni... Mol, mol, mol...", hokee Amma korvaani ja puristaa minua tiukasti rintaansa vasten. Olen juuri kysynyt häneltä elämäni tärkeimmän ja rohkeimman kysymyksen, ja hänen universumin syvyiset, timantin hohtoiset silmänsä säkenöivät, kun hän ottaa käteni käsiini ja suukottaa niitä täydellisen onnellisena, riemua pursuten ja Rakkautta säteillen, kuin sanoen "Vihdoin sinä kysyt! Jo oli aikakin!". Nauramme yhdessä ja leijun seitsemännessä Taivaassa. Sitten hän irrottaa minusta otteensa, ja minut ohjataan istumaan hänen taakseen lavalle kivilattialle noin 40cm x 40cm:n kokoiselle pikkuruiselle paikalle, keskelle muita intialaisia ja länsimaalaisia Amman devoteita. Sydämeni pakahtuu Rakkaudesta ja armosta ja kiitollisuudesta, ja itken ja nauran yhtä aikaa. Joku kysyy, että "are you an artist", nyökkään kyyneliltäni tuskin näkyvästi, ja hän hymyilee minulle minun puolestani onnellisena.
Viivyin Amman luona kaksi viikkoa. Tuntui, kuin olisin ollut siellä kaksi vuotta. Päivät ovat niin intensiivisiä Amman lähellä. Tuntuu, kuin olisimme siellä yhtä suurta marionettinukkenäytelmää: kuin me kaikki roikkuisimme lankojen varassa, joita Amma sulavasti liikuttelee. Laittaa meitä tilanteisiin ja kohtaamisiin, joissa joudumme pahimpien vasanoidemme kanssa vastatusten, emmekä pääse pakoon, vaikka kuinka rimpuilisimme. Mutta yhtä helposti käy myös vasanoiden sulattaminen. Kun Amma laittaa asioihin vauhtia, niin ne on selvitetty alta aikayksikön, jos vain pysähtyy ottamaan sydämellään viestin vastaan. Ja kyllä sitä moskaa tulikin, tälläkin reissulla kokonaista kaksi päiväkirjallista!! Uuuhh!!! Vanhojen asioiden työstöä, uusien asioiden sulattamista, oivalluksia, kohtaamisia, sydänsuruja, itkemättömiä itkuja, pakahduttavaa onnea, kiitollisuutta ja elämää suurempaa Rakkautta. Siellä olo on kuin maailman suurimmassa puhdistuslaitoksessa olisi.
Puolivälissä matkaa olin kiivaasta puhdistautumisprosessista jo niin uupunut, että piti jättää parit kelloviiden archanatkin väliin, ettei uuvahtanut ihan pystyyn! Tuollainen paikka, missä vielä kaikkien yhteinen tavoite on jumaloivaltaminen, saa helposti lähtemään kilpajuoksuun silläkin saralla. Ja sitä kilpajuoksuahan sitten riittää, jos siihen lähtee!! Varsinkin jos Amman tahdissa yrittää pysyä, niin voi olla varma, että väsyy jo lähtöviivalla. Se nainen kun halaa päivät pääksytysten aamun pikkutunneille asti vaikka keskellä joulua. Siihen vielä päälle sietämätön helle, tuhatmäärin ihmisiä ja korvia huumaava meteli. Jostain syystä bhajaneita nimittäin soitetaan ashramissa TODELLA kovaa!! Saksalainen Santosh istuu mikseripöydän takana ja vääntää napit kaakkoon, kun iso swami kajauttaa jumalallisella äänellään bhajaneita toisensa perään niin kuin Jumala itse olisi äänessä. Taivaat halkeaa, meri jylisee ja koko universumi pyörii, kun hän pääsee vauhtiin! Siinä ei voi mitään muuta kuin hypätä kyytiin ja levitä ykseyteen...
Matka oli kerta kaikkiaan upea - jälleen kerran. Vaikka itse fyysinen matka kestääkin aina melkein pari päivää suuntaansa, perilläolo on silti täysin korvaamattoman upeaa. Ei sellaista vain koe missään. Aamulla kello soi puoli viideltä. On vielä pimeää, varikset huutavat ikkunoiden takana, meri jylisee ashramin välittömässä läheisyydessä, kun valkopukuiset devoteet yksi toisensa jälkeen sipsuttavat ashramin pihan poikki unenpöpperössään äänettömästi hyisessä aamussa temppelin kivilattialle. Kun ensimmäinen Om-mantra levittyy yllemme, koko keho värähtää ja kohta jumalalliset voimat saattavat meidät jo taivaan porteille. Archana vaimenee reilun tunnin mantrojen lausunnan jälkeen, kun temppelin hämärä valaistus sammutetaan ja kaikki kokoontuvat päälavan eteen ääneti katsomaan, kun Kali-Jumala, egon tuhon edustaja, saa aratinsa kellon soidessa, kynttilöiden hehkuessa ja kamferitulen loimottaessa. Pidämme kaikki käsiämme rukousasennossa sydämemme edessä. Hetki on kaunis ja vaikuttava.
On aamuteen aika. Miehet purkautuvat omasta, isosta bhajanhalli-temppelistään, ja naiset omasta pienemmästä, vanhasta Kali-temppelistä kahdeksi jonoksi, edelleen ääneti, jonottamaan omien mukiensa kanssa sangoista jaettavaa aamuchaitaan. Kuka menee mukinsa kanssa meren äärelle, kuka huoneeseensa, kuka temppelin tai asuintalon katolle seuraamaan, kun aamu alkaa sarastaa.
Ja niin on uusi päivä saanut jälleen alkunsa. Pian auringonnousun jälkeen ashramissa alkaa päivän touhut. Kuka aloittaa päivänsä joogalla ja meditaatiolla, kuka rannalla kirjoittaen, kuka tehden sevaa, tai vain mennen uudestaan hetkeksi nukkumaan. Päiviä rytmittää iloinen sekamelska asioiden vuorottelua: sevaa, ruokailua, omia harjoituksia, asioiden hoitoa, Amman lähellä oloa. Omalle matkalleni lisää jännitysmomenttia toi vielä esiintymiset. Sain esiintyä Ammalle kahteen otteeseen. <3
Joulun ja uuden vuoden aikaan ashram oli aivan ääriään myöten täynnä niin intialaisia kuin länsimaalaisiakin vieraita. Jouluaattona Amma tuli pitämään rannalle meditaation, jonka jälkeen oli vielä hyvin antaumukselliset bhajanit päähallissa. Joulupäivänä taas oli oikein erikoisohjelmaakin. Parikymmenhenkinen porukka oli valmistellut aivan huikean musiikkinäytelmän Jeesuksen elämästä puvustuksineen, lavastuksineen ja sävellystöineen päivineen. Se oli aivan mieletön! Illan päätteeksi Amma piti vielä puheen, ja jakoi meille joulukakkua! :D
Uutena vuotena oli myöskin erikoisohjelmaa musiikkiesitysten muodossa. Ja jälleen Amma piti puheen ja lauloi pari bhajania meidän kanssa. Heti uuden vuoden jälkeen Amma lähtikin sitten jo Etelä-Intian kiertueelle. Minä en lähtenyt, vaan jäin ashramiin.
Se olikin sitten totaalisen uusi kokemus. Yhtäkkiä koko ashram hiljeni! Vieraat lähti, ja suuri osa devoteista lähti Amman mukaan kiertueelle. Yhtäkkiä ashram oli kuin haamu entisestään, oli niin hiljaista, että paikkaa ei olisi voinut uskoa samaksi, jos ei tietäisi! Mutta mahtavaa oli kokea sekin puoli. Ja sitten heti kun pääsin uudesta olotilasta jyvälle, olikin jo aika taas lähteä takaisin Suomeen. Goodbye Sweet Love!
Lentokoneessa iski sitten paniikki. On sekin ihme juttu! Joka kerta se tuntuu tulevan vain pahempana. En yhtään ihmettelisi, vaikka todella jossain vaiheessa vielä jäisin ashramiin pidemmäksi aikaa... Kyyneleitä valuu koko kaksi päivää hiljaa pitkin poskia, ikävä ja erontuska on sietämätön. Suomeen päästessä paniikki vain yltyy, enkö voisi vain hypätä seuraavaan Intian koneeseen ja lähteä takaisin. En voi.
Saavun tamperelaiseen hotelliin ja ihmettelen, miten ylipäätään pääsin perille. Katson hotellihuoneessa itseäni peilistä - ensimmäiseen kertaa kunnolla yli kahteen viikkoon - enkä tunnista tuota naista. Iho on kauniin päivettynyt, vartalo hoikistunut, ja kasvot kuin jonkun toisen naisen. Katselen kuortani, jossa ei asu ketään. Joku heitti tälläisen kuoren tänne tamperelaiseen hotellihuoneeseen, mutta pitää minun sieluani tiukasti Kotona. Ei, en ollut vielä valmis lähtemään. Samaan aikaan kun katson itseäni peilistä, osa minusta on onnellisesti unten mailla kaukana Intiassa omalla ohuella patjallani kivilattialla, muurahaisten juostessa vieressäni ja tuulettimen pyöriessä katossa, kietoutuneena ohueen lakanaan, ja tyynynäni mykkyrällä vain pari hassua vaatekappalettani, valmiina heräämään jälleen ennen auringonnousua. Ei minulla ollut aikomustakaan palata Suomeen. Samaan aikaan tärisen ja havisen hotellin vessassa, ja yritän koota itseäni.
Pääsen nukkumaan, mutta ehdin nukkua aivan liian hetken. Kello ei edes herätä, herään automaattisesti. Ryhdyn tekemään puolitokkurassa sydäntäni lohduttavia mantroja. Pakotan itseni aamupalalle, jossa ihmettelen, että on niin hiljaista ja kylmää. Kukaan ei tule istumaan kanssani samaan pöytään, kukaan ei kysy, miten nukuin, kukaan ei voisi vähempää välittää olenko edes olemassa. Tärisen ja yritän syödä edes jotakin. Aamupalan jälkeen pakotan itseni seuraavaan tehtävään: pyörimään kaupungille. Pakko päästä laskeutumaan tälle planeetalle, ennen päivän tehtävää: televisionauhoitusta. Voi Amma! Kävelen ja kävelen, käyn jopa vaatekaupoilla joista tiedän jo etukäteen palaavani tyhjin käsin. Yritän kaikin tempuin palautua normiarkeen pakkasien keskelle. En onnistu kovin hyvin. No, en kai, eihän tuollainen toiminta edes
ole normiarkeani!! Väsymys yltyy ylivoimaiseksi.
Lähden studioon. Minut meikataan kauniiksi. Se tuntuu todella oudolta ja kummalliselta. Itse nauhoitus menee kuitenkin hyvin. Ohjelma oli Inhimillinen Tekijä, joka tulee ulos 23.1, ja jossa on minun lisäkseni vieraana Hanna Pakarinen ja Matti Esko. Aiheenamme on Artisti jaksaa - Loppuunpalaminen ja siitä nouseminen.
Viime yön olin jälleen Intiassa. Bhajanit kaikuivat, kuumuus tuntui iholla saakka, Ja aamulla vierivät krokotiilin kyyneleet, kun tajusin olevani edelleen täällä. Mutta ikävä on hyvä asia. Se laittaa antautumaan Jumalalle kahta kauheammin. Amma sanoo:
"Lapseni, Jumalalle itkeminen viiden minuutin ajan vastaa tunnin meditaatiota. Itkemisen avulla mieli uppoutuu helposti Jumalan muistamiseen."
Antaumuksellista Uutta Vuotta 2011!
With pure Love,
Deepthi
Ps.Seuraava Amma-ilta luonani Su 16.01 klo:19. Tervetuloa! <3
Kansainvälisesti tunnettu irlantilainen kirjailija Lorna Byrne on lapsesta asti nähnyt enkeleitä ja keskustellut heidän kanssaan. Ensimmäisissä muistikuvissaan Lorna makaa pinnasängyssä ja näkee äitinsä jonka ympärillä on kauniita eri väreissä hehkuvia olentoja. Ne leijailivat ilmassa kuin höyhenet. Vasta vuosia myöhemmin hän ymmärsi, että olennot joita hän näki olivat enkeleitä.
(”Stairways to Heaven”) Lorna kertoo uudessa kirjassaan muun muassa, miten hän selviytyi rakkaan puolisonsa kuolemasta ja miten hän alkoi välittää enkeleiden viestiä maailmaan. Lorna kertoo kiehtovia tarinoita myös hengistä, jotka ovat kulkeneet jo kaksikymmentä vuotta hänen mukanaan parantamassa väärintekijöitä ja auttamassa niitä, joiden elämää vääryydet varjostavat.
