Syyskuinen lauantaiaamu tuntui jo viileältä ihoa vasten, kun istahdin autoon ja lähdin Pohjanmaan lakeuksilta ajamaan kohti Helsinkiä. Aurinko oli vasta nousemassa sumuverhon takaa hehkuen valkoista valoaan yökasteisen luonnon ylle. Tämä päivä tulisi olemaan tapahtumarikas kaikkine tapaamisineen ja tapahtumineen.
Helsinkiin päästyäni käväisin ensin muutamissa pikkuputiikeissa katsastamassa itselleni kuvausmekkoa ensi viikoksi. Kierroksen päätteeksi ystäväni liittyi seuraani, ja sain vierailla hänen kanssaan Nannanda-korusuunnittelijan luona ihastelemassa hänen aivan ihania, uniikkeja koruluomuksiaan. Illalla meitä odottaisi sitten vielä VHB:n keikka Tavastialla, ja olimme iloissamme yhteisestä tulevasta tyttöjenillasta! ♥
Ennen illan keikkaa meillä oli kuitenkin vielä yksi isompi tapahtuma suunniteltu päivälle: vierailu Uudenmaankadun vastaanottokeskuksessa.
Kokoonnuimme iltapäivällä neljän naisen kanssa vastaanottokeskuksen ulkopuolelle ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Ystäväni olivatkin käyneet paikassa jo aikaisemmin ja tiesivät suurinpiirtein, mitä siellä tarvitaan.
Kun astelimme vastaanottokeskuksen pihaan, siellä olikin ihmisiä jo ulkona. Kun he näkivät meidät pusseinemme, he tulivat luoksemme uteliaina mutta hyvässä hengessä katsomaan, mitä meillä olisi tarjolla.
Minulla oli mukanani mm.erään ystävän lahjoittamat lastenvaunut, jotka saivatkin sitten uudet onnelliset omistajat. Lapsi pääsi heti tutustumaan uusiin vaunuihinsa, ja äitinsä oikein pyysi, että ottaisimme heistä kuvan.
Kun kaikki pussit oli tyhjennetty ja jaettu ihmisille, saimme vielä käväistä sisällä katsomassa tiloja, eli lähinnä isoa bunkkerityyppistä huonetta, jonne oli saapunut valtavasti avustuksia. Saimme kuulla, että keskus oli ollut pystyssä vasta viikon, ja lahjoituksia oli jo nyt tullut enemmän kuin kukaan ehtii niitä lajitella. Tuossa keskuksessa oli tilaa 200 vieraalle, mutta nyt ihmisiä oli siellä jopa nelisensataa.
Ongelmana tuntui olevan, että samalla, kun lahjoituksia on huone tulvillaan, niin ei ole henkilökuntaa hoitamaan lahjoituksia eteenpäin. Toisaalta sitten heillä oli edelleen pulaa mm.farkuista, verkkareista, huppareista, kengistä, lenkkareista, kunnon takeista, housuista ja pitkähihaisista paidoista, eli kunnon aikuisten käyttövaatteista. Mutta ainakin tällä hetkellä siellä toivotaan, että he saisivat ennemminkin apua jo tulleiden lahjoitusten lajitteluun, jotta niitä saataisiin ihmisille eteenpäin.
Kun olimme lähdössä keskuksesta ulos, meitä odotti oven takana lauma ihmisiä, jotka jonottivat pääsyä bunkkeriin, josta he saisivat itselleen tarpeellisia vaatteita. On sanomattakin selvää, että jos bunkkerissa oli suurin osa lahjoituksista vielä hujan hajan, niin jonotukseen sai varata aikaa. Heille oli kuulemma joka päivä sanottu, että "huomenna saatte". Sen takia mekin jaoimme avustuksemme suoraan keskuksen pihamaalla, jotta edes jotkut ihmiset saisivat lämmintä ylleen heti.
Minä jäin siihen käsitykseen, että keskus pyörii toistaiseksi täysin muutaman vapaaehtoisen avulla. Eli käytännössä: tilanne on mahdoton. Nyt he ovat kehittäneet systeemin, että sinne voi käydä ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi, ja tulevalle viikolle onkin kuulemma jo luvassa vähän helpotusta mm.lajittelutehtäviin. Meidän kanssamme samaan aikaan siellä oli myös pieni ryhmä suomalaisia, jotka olivat viemässä pientä pakolaisryhmää kaupungille piknikille. Kaikenlaista toimintaa kuulemma kaivataan.
Vierailun jälkeen seisoimme hetken aikaa keskuksen ulkopuolella ja vaihdoimme tuntemuksia. Itse huomasin olevani aika hämmentyneissä tunnelmissa. Miten oli ensinnäkin mahdollista Suomen maassa, että tuollainen joukko ihmisiä on yhtäkkiä siellä vain muutaman ihmisen käsissä ja hoidettavana? Oli myös vaikeaa käsittää, että noilla ihmisillä ei ole mitään. Ja sitten me portin ulkopuolella, vain muutaman askeleen päässä heistä, olemme niitä, joilla on kaikkea enemmän kuin tarpeeksi. Tuli niin epäoikeudenmukainen olo. Kuilu oli niin ammottavan suuri, että sitä oli vaikea käsittää.
Huomasin myös, että oli vaikea todella ymmärtää näiden ihmisten hätää: hehän hengittivät, juttelivat, pyörivät ympärillämme, kommunikoivat kanssamme, lapset hääräsivät siellä aikuisten joukossa ja kaikilla oli ehjät vaatteet yllä... En nähnyt enkä tuntenut heidän surua enkä paniikkia, kukaan ei itkenyt, ei ollut haavoittuneita, eikä mitään muutakaan ulkoista merkkiä siitä, että nämä ihmiset olisivat juuri ylittäneet meriä ja maita koska olivat paossa sotaa.
Minun teki mieli kysyä ihmisiltä, että miten he voivat tai voisiko heitä auttaa jotenkin muuten, mutta huomasin, että mitkään sanat eivät yksinkertaisesti tulleet suustani. Niinpä tyydyin vain katsomaan heitä silmiin, hymyilemään ja viestimään olemuksellani, että he ovat turvassa ja tervetulleita. Että kukaan ei uhkaa heitä täällä eikä kukaan ole ajamassa heitä väkivalloin pois.
Tunsin itseni niin hiirulaiseksi, niin kokemattomaksi, niin.... ylietuoikeutetuksi. Että miksi minä olen saanut niin paljon, ja nämä ihmiset ovat joutuneet pelkäämään henkensä edestä? Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä henkeni edestä, ja se melkein hävetti minua. Mikä oikeus minulla olisi auttaa näitä ihmisiä, vaikka minulla ei ole mitään käsitystä heidän läpikäymistään asioista? Miten mikään mitä tekisin, olisi koskaan tarpeeksi? Ja kuitenkin tiesin, että juuri lämmin läsnäolo oli ehkä kaikkein arvokkainta, mitä voin heille antaa.
Tämäkin päivä on mennyt vielä aika lailla noita ihmisiä ajatellessa ja tätä kokemusta sulatellessa. Myötätunto, sitä rukoilen kaikille maailman päättäjille juuri nyt. Että heillä olisi sisäistä myötätuntoista viisautta tehdä ratkaisuja ja siirtoja, jotka ovat ihmisten hyväksi.
Om
Deepthi
Jos haluat liittyä yhdistämään auttavia käsiä, lue vastaperustamastani Deepthi Foundationista täältä.
Liity kanssani yhteiseen Maailman Rauhan ja Harmonian meditaatioon KE 23.09 klo:21-22
"Try to make others happy
and don't despair over all the evil in the world.
Instead of cursing the dark
let us each light one small lamp."
~Amma
