2.6.11

Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan

Asutimme lapsuudessani koulurakennusta, jossa oli iso pihapiiri ja joka sijaitsi aivan metsän reunassa. Rakastin paahteista kesämetsää, jossa kiemurteli pururata ja joka oli täynnä jotenkin ihmeellisen ihanaa, valoisaa energiaa. Perhoset lentelivät edelläni ja pururadan reunustoja koristivat valkovuokot, kun tein omia pieniä retkiäni tuohon satumetsään. Istuskelin kivillä, ihailin pieniä lammikkoja ja valtavia muurahaiskekoja, ja nautin, kun aurinko siivilöityi puiden latvojen välistä iholleni. Olin tuolloin viiden, kuuden ikäinen.

Muutimme tuosta kodista Koskuen kylälle, kun oli minun aikani lähteä koulutielle. Uusi kotimme sijaitsi  ilokseni joen rannalla, jossa meillä oli veljeni kanssa myös "oma saari". Jälkikäteen olen miettinyt, että on mahtanut äidillä ja isällä olla melkoisen ohjaavat enkelit mukana tontin valinnassa, kun tuollaisen paikan meille löysivät. Lapsen mielestähän se tuntui tietenkin aivan paratiisilta; monet leikit sijoittuivat juuri tuonne rantaan. Tontilla oli myöskin tien vieressä iso kivi, jossa kävimme usein veljeni kanssa istuskelemassa ja heiluttelemassa ohi kulkeville ihmisille. Vasta nyt olen ymmärtänyt senkin kiven merkityksen: se oli silloin voimapaikkani. Lapsena sitä tekee niin luontaisesti asioita, etsiytyy paikkoihin, energioihin, joissa on hyvä olla.

Nyt, 32-vuoden ikäisenä huomaan edelleen hakeutuvani luonnon helmaan omaan rauhaani, riippumatta siitä, missä asun. Ja mitä suurempi kaupunki on "alla" ollut, sitä suurempi on myös ollut tarve luonnon pariin.  Tampereella vuosituhannen vaihteessa asuessani kotini sijaitsi ihanalla, rauhallisella asuinalueella, jossa pääsi kotiovelta metsään ja purojen äärelle. Turussa lempipaikkani oli Ruissalo, jossa ensi kertaa heräsin meren energian eheyttävään vaikutukseen. Tuohon aikaan elin elämäni hektisintä, antoisinta ja samalla raskainta aikaa, ja Ruissalon kallioista muodostui hyvin nopeasti pelastava ankkurini, voimapaikkani, ja sieluni levähdyspaikka. Meri huuhtoi kyyneleeni, meri valoi minuun toivoa, voimaa ja uskoa. Meri sai minut ihmeen lailla joka kerta pysähtymään, kuuntelemaan.


Helsingissä asuessani lähdin useimmiten kävelylle öisin, kun muu kaupunki oli jokseenkin asettunut yöpuulle. Nautin hiljentyneen kaupungin öisistä valoista, ja tuntui, kuin koko kaupunki olisi huokaissut kanssani helpotuksesta hiljaisuuden laskeutuessa yllemme. Oli kuin se keskittyisi hengittämään öistä vapauttaan minun kanssani, valvoen minun askeliani, turvaten öiset hetkeni. Usein kiipesin kävelyreittini lopuksi Linnanmäen kallioille ihailemaan kaupungin valomerta, kaunista silhuettia ja kiittämään siitä, että se kulkee vierelläni tässä hetkessä, tässä ajassa, suo minulle paikan, jossa saan juuri ne opit, joita sillä hetkellä tarvitsen.

Helsingin vuosina kutsu luonnon helmaan alkoi hiljalleen käydä ylivoimaiseksi. Henkinen avautumiseni oli alkanut, ja tarvitsin hiljaisuuden, rauhan ja luonnon ympärilleni, joten palasin Pohjanmaan rauhaan. Siipien vastapainoksi oli alettava kasvattamaan myös juuria. Vanha kotitaloni joen rannalla tarjosi ensimmäisen laskeutumispaikan. Päivät kirjoitin lauluja, yöt kävelin pitkin aution kotikyläni katuja uuden sydämeni, enkeleiden, ja rauhan ja kiitollisuuden tunteen saattelemana. Nautin joka solullani; annoin yön hiljaisuuden, hennon tuulenvireen ja ikuisena turvana seisovan metsän tehdä hiljaisen, näkymättömän tehtävänsä. 

"Kun taivas olis aina yhtä lähellä..."  
(Kirjastoauto, Läikytät mua 2010).

Jouluna 2009 hain loputkin vähät tavarani Helsingistä ja muutin omaan kotiin Jalasjärvelle. Jälleen alkoi uusien voimapaikkojen etsintä, ja hyvin pian sain jo nauttia omista hiljaisista retkistäni luonnon helmaan.



Palasin sellaiselta jälleen juuri äsken. On aivan ihmeellistä, mikä energia, valo ja voima on juuri tällä hetkellä tässä luonnossa. Katselin aivan uunituoreita koivun lehtiä, enkä voinut olla ihmettelemättä niiden täydellisyyttä. Vielä kuukausi sitten se polku, joka johtaa omaan luonnontemppeliini, oli reunustettu unisilla, talven jäljiltä haalistuneilla ja voimattomilla puilla, pensailla ja muulla kasvustolla, ja nyt kaikki on täynnä elämää, kuin valmiina elämänsä kesään! Pensaat ja nuoret puut ovat nostaneet päänsä ja loistavat täydessä pituudessaan ylpeinä ja urheina - me selvisimme jälleen yhden pitkän talven yli!

"Winter is over, summer is near, are we stronger than we believe"  
(Diana Krall, Narrow Daylight)



Tuo metsä on minun puhdistumispaikkani. Se on ensitapaamisestamme lähtien tuntunut kuin sanovan minulle: "Astu tämän temppelin ovista sisään, ja tulet tuntemaan Rakkauden. Olet aina sydämellisesti tervetullut lepäämään luoksemme, lataamaan sydämesi Universumin puhdistavalla Valolla." Ja joka kerta astun tuohon metsään kuin pyhään tilaan, nöyränä vastaanottamaan sen ikuisen viisauden.

Tänään metsä alkoi kertoa omaa tarinaansa. Vei minut lapsuuteen, jossa rakensimme joen rannan puuhun majan; kertoi maailman luonnon tilasta ja tulevaisuudesta; toi vielä kerran eteeni kuvia eilisestä päivästä. Ja ymmärsin, tästä minun olisi nyt hyvä kirjoittaa. Kuin muistilapuksi itselleni, kuin piirrokseksi kokonaiskuvasta ja siitä, miten minäkin, yksittäinen ihminen tähän kaikkeen liityn.

Muistin, mitä tunsin, kun rakensimme lapsena majaa puuhun. Muistan ajatelleeni, että tähän puuhun täytyy varmasti sattua, kun naulaamme siihen kiinni jotain, mikä ei siihen kuulu. Muistan miten tunsin, kuinka puu menetti osaa elinvoimastaan ja tuntui niin kuin olisimme olleet sille liian raskas pala kannettavaksi. Minusta tuntui niin kuin puu olisi itkenyt. Maja valmistui, mutta en voinut koskaan oikein olla siellä. Yritin kyllä, mutta minua suretti liikaa puun puolesta.

Olen viime vuosina lukenut lukuisia kanavointeja, kirjoja ja kirjoituksia, jotka ovat tukeneet omia tuntemuksiani ympärillämme olevista värähtelyistä, ja joissa kerrotaan maapallon tulevaisuudesta, Äiti Maan kipuilusta meidän ihmisten kaltoinkohtelusta johtuen. Siitä johtuen tarkastelen sekä omaa elämääni, että maailman katastrofeja, poliittisia "jytkyjä", ja yksittäisten ihmisten elämien tapahtumia tänä päivänä hiukan toisesta näkökannasta. Eilen olimme matkalla keikalle Poriin. Kulkumme kävi Parkanon kautta. Rumpalimme oli uutisista saanut kuulla, että Parkanossa on tie poikki äkillisen myrskyn takia. Hetken jo mietimme, että lähdemmekö Poriin kiertoteitse, mutta päättelimme, että voi olla että siellä pikkutiellä voi olla vieläkin pahempi tilanne, joten valitsimme kuitenkin pääväylän.

Jo kymmenisen kilometriä ennen Parkanoa myrskyn merkit alkoivat näkyä. Oli puita kaatuneina hirviaitojen ja sähkölinjojen päälle siellä täällä, ja näky kävi sitä lohduttomammaksi, mitä lähemmäksi Parkanoa pääsimme. Viesti oli selvä: metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Vielä pitkän matkaa Parkanon jälkeen Poriin päin näky oli paikka paikoin karmea. Puita oli katkennut pitkin tien varsia juurineen, ja oli alueita, joissa myrsky oli pyyhkäissyt puut poikki niin, että niistä oli vain pari metriä runkoa jäljellä. Ihme kyllä, emme nähneet ainoataan puuta kaatuneena rakennusten päälle.




Kyllä siinä keikkabussissa oli aika järkyttyneitä ilmeitä ja sananvaihtoja. Tähän on tultu. Mullistukset ovat koko ajan lähempänä itse kutakin.
 
Nyt seisoin oman voimametsäni keskellä. Eilisen näyn kuvat pyörivät "ruudullani", tunsin kahdenkymmenen vuoden takaa sen puun tuskan, johon naulasimme lautoja majaa rakentaessamme, ja ajattelin kaikkia niitä maailmalla jo olleita ja vielä edessä olevia luonnonvoimien esiinmarsseja.

"Mitä voin tehdä?", kysyin metsätemppeliltäni. Puut kuin kumartuivat ylleni ja sanoivat:


 

"Rukoile. 
Käy luonamme niin usein kuin vain voit, 
ja avaa sydämesi, niin Valosi virtaa meihin, 
antaa meille voimaa. 
Yhdessä olemme valtava Lähde, 
siunaamme ja suojaamme toinen toisiamme. 
Emme ole toisistamme erillämme. 

Olemme Yhtä. 

Olemme aina olleet ja tulemme aina Olemaan."



"Kiitos, kiitos, kiitos", kuiskasin. Ja lupasin jakaa tämän tarinan Sinun kanssasi.






Ole Ilossa, Ole Valossa. Kaikki on hyvin.

Rakkaudessa,
Kirsi