Heii Rakkaat,
Lämpimiä terveisiä ilta-auringon lämmöstä! Välitän teille viikko sitten kirjoittamani tekstin, joka kuitenkin odotutti julkaisuaan tähän päivään. Syykin selvisi: se sai vielä jatkoa. Tässä siis kaksi blogimerkintää samassa, ne on kirjoitettu viikon välein. Tänä iltana loppuu myöskin nettitikussani virta, joten seuraavat viestit saapuvat sitten Suomeen palattuani. Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka olette tätä huikeaa matkaa kanssani myötäeläneet! <3
Ammavaloa sydämeenne,
Deepthi
Iltabhajanit raikuu vielä hallissa ja Amma halaa halaamistaan pitkienkin matkojen takaa saapuneita intialaisia. Minä sen sijaan päätin tänään kiivetä huoneeseen jo hiukan aikaisemmin. Keho ja mieli tarvitsee nyt lepoa ja hiljaisuutta, jota täällä paikassa saa hakemalla hakea - vaikka toisin varmasti luulisi. Mutta silloin kun on halauspäivä, ashram on kuin muurahaispesä: joka paikassa on ihmisiä ja elämää. Joskin tämä paikka ei muutenkaan vastaa kuvaa perinteisestä luostarista. Tämä paikka on täynnä suuria tunteita, iloa, kyyneleitä, antaumusta; ääniä, värejä ja tuoksuja; tapahtumia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Meikäläiselläkin menee jo kolmatta päiväkirjaa…! ;D
Eilen ja toissailtana katselin ikkunastamme rajua salamointia meren yllä. Myöhään eilen illalla saimme sitten jo helpottavan rankkasateenkin niskaamme, ja ukkonen riehui yllämme. Olin juuri tulossa lavalta Amman luota, kun rysähti niin, että hyvä etten polvilleni vajonnut. Sadekin oli niin rankkaa, että tuskin iso swamin bhajaneita sen läpi kuulimme. Ja se on siis silloin jo todella hillitöntä!
Siinä kaiken kaatosateen keskellä jäin sitten vielä istumaan prasad-jonoon halliin ja kirjoitin samalla päiväkirjaani. Tuumiskelin, että on kyllä ollut outo olo koko päivän, ja rankkasade ja salamointi tuntui vielä tukevan tuota energiaa, joka ympärillä pyöri. Sama olo jatkui vielä koko tämän päivän. Se tuntui aivan liimautuvan iholle, tuoden aivan kummallisia ja outoja ajatuksia mieleen ja saaden olon tuntumaan todella epämukavalta.
Eilen illalla nukkumaan mennessä mietin lauluja, joita voisin ehkä täällä vielä esittää Ammalle. Mielessäni alkoi aivan yhtäkkiä pyöriä "The Greatest Love of all, is happening to me…” Siinä kun sitten laitoin vaatteita aamuksi valmiiksi, tuli uusi intuitiivinen viesti, että ”huomenna sitten pelkkää valkoista päälle, ja teet kaikki sevat jo aamulla ja iltapäivän olet rauhassa huoneessa ja lepäät”. Okei.
Tänä aamuna nousin archanaan, jonka jälkeen yleensä on loistava, puhdistunut ja kevyt olo, mutta tällä kertaa tuntui, että olin aivan yhtä takussa, kuin illalla nukkumaan mennessäkin. Sitten sevassa aamulla yksi toisensa jälkeen tuli kysymään, että aionko mennä klo:11 archanaan. Ja minä olin kummissani, että jopas tätä kysymystä nyt tänään esitetään... Kun kello sitten löi yksitoista, löysin itseni etujoukoista lausumassa hyvin antaumuksellista archanaa, joka kestää kaiken kaikkiaan reilun tunnin. Aina vain olo tuntui senkin jälkeen kuitenkin tahmealta, ja ihmettelin, että mikä mikä tämä nyt on?! Olin kyllä aamulla huomioinut päivämäärän, jossa toistuu ykköset ja kakkoset, ja joka todennäköisesti on jokin porttipäivistä, mutta en sen kummemmin sitä ajatellut. Lounaan jälkeen muistin, että minun pitäisi mennä huoneeseen. Mutta mieli halaji lavalle Amman kanssa... Kuulostelin ja kuulostelin, ja huomasin käveleväni huoneeseen. Päätin ottaa pienet torkut, jos olo vaikka helpottuisi.
Päiväunien jälkeen päätin tarkistaa meilit. ”Jälleen on yksi poissa” luki eräässä meilissä. Ja minä olin tietenkin ihmeissäni, että mitä? Kuka? Avasin Iltalehden sivut netistä: Whitney Houston on kuollut. PAM! Kaikki viime päivien tuntemukset räsähtivät kerralla pintaan ja purkautuivat sielustani niin voimallisena itkuna, että hyvä että henkeä sain. Minun suurin ja rakkain idolini, joka on valaissut tietäni laulajana alkumetreiltä saakka, on nyt poissa. Suruni määrällä ei ollut rajoja. Yhtäkkiä jokainen pala viime päiviltä sai merkityksen: minä tunsin tämän, minä tiesin, että jotain on vinossa, jotain on tapahtumassa. Samalla näin koko elämänkaareni pitkänä juoksevana nauhana, sekä aivan viime vuosien oivallukset siitä, mikä tuo nainen oikeasti oli ja minkälaisia lauluja - mistä - hän oikeasti lauloi. En pysty edes kuvailemaan kaikkea sitä, mitä sadasosasekunneissa kävin tuon uutisen myötä läpi, mitkä asiat saivat merkityksen, ja millaiseksi koko kuva muotoutui.
Ja Whitney-rakkauslintunen, lepää rauhassa ja valossa. Kiitos siitä Valosta, jonka meidän kaikkien sydämiin lauluillasi toit.
Sunnuntai 19.02.2012
Intian ilta-aurinko laskee selkäni takana, ja kylältä kuuluu vaimeaa intialaista musiikkia ja riksojen hurinaa. On toiseksi viimeinen sunnuntai täällä kuumuudessa, Amman jumalallisessa valtakunnassa. Viikon päästä tähän aikaan alkaa ajatukset olla hiljalleen Suomen päässä, kun on enää kaksi yötä jäljellä. On ollut uskomaton matka, jonka kuvailemiseen eivät enää sanat riitä.
Matka Whitneyn kanssa sai myös vielä aivan uuden käänteen.
Tänä aamuna nousin archanaan, jonka jälkeen yleensä on loistava, puhdistunut ja kevyt olo, mutta tällä kertaa tuntui, että olin aivan yhtä takussa, kuin illalla nukkumaan mennessäkin. Sitten sevassa aamulla yksi toisensa jälkeen tuli kysymään, että aionko mennä klo:11 archanaan. Ja minä olin kummissani, että jopas tätä kysymystä nyt tänään esitetään... Kun kello sitten löi yksitoista, löysin itseni etujoukoista lausumassa hyvin antaumuksellista archanaa, joka kestää kaiken kaikkiaan reilun tunnin. Aina vain olo tuntui senkin jälkeen kuitenkin tahmealta, ja ihmettelin, että mikä mikä tämä nyt on?! Olin kyllä aamulla huomioinut päivämäärän, jossa toistuu ykköset ja kakkoset, ja joka todennäköisesti on jokin porttipäivistä, mutta en sen kummemmin sitä ajatellut. Lounaan jälkeen muistin, että minun pitäisi mennä huoneeseen. Mutta mieli halaji lavalle Amman kanssa... Kuulostelin ja kuulostelin, ja huomasin käveleväni huoneeseen. Päätin ottaa pienet torkut, jos olo vaikka helpottuisi.
Päiväunien jälkeen päätin tarkistaa meilit. ”Jälleen on yksi poissa” luki eräässä meilissä. Ja minä olin tietenkin ihmeissäni, että mitä? Kuka? Avasin Iltalehden sivut netistä: Whitney Houston on kuollut. PAM! Kaikki viime päivien tuntemukset räsähtivät kerralla pintaan ja purkautuivat sielustani niin voimallisena itkuna, että hyvä että henkeä sain. Minun suurin ja rakkain idolini, joka on valaissut tietäni laulajana alkumetreiltä saakka, on nyt poissa. Suruni määrällä ei ollut rajoja. Yhtäkkiä jokainen pala viime päiviltä sai merkityksen: minä tunsin tämän, minä tiesin, että jotain on vinossa, jotain on tapahtumassa. Samalla näin koko elämänkaareni pitkänä juoksevana nauhana, sekä aivan viime vuosien oivallukset siitä, mikä tuo nainen oikeasti oli ja minkälaisia lauluja - mistä - hän oikeasti lauloi. En pysty edes kuvailemaan kaikkea sitä, mitä sadasosasekunneissa kävin tuon uutisen myötä läpi, mitkä asiat saivat merkityksen, ja millaiseksi koko kuva muotoutui.
Mutta oleellista on tämä: kun maailmassa tapahtuu jotain tällaista: iso tähti hiipuu (Michael Jackson, Elvis, Prinsessa Diana etc.), tapahtuu joku mittava luonnonmullistus (Aasian ja Japanin tsunamit) tai tuhoisa onnettomuus (WTC), niin koko maailman sydämet keskittyy hetkeksi yhteen ainoaan asiaan: suruun ja sen myötä myötätuntoon, jonka me pystymme kokemaan kollektiivisessa sydämessämme. Ja joka joka ainoa kerta nostaa meitä täysin uudelle tasolle, aina vain puhtaampaan sydänykseyteen, joka on se maailma, johon meitä juuri tällä hetkellä 2012-energioissa puhdistetaan. Se on tulevaisuus. Ja se tulevaisuus on jo täällä.
Uutisen luettuani ja pahimmat itkut itkettyäni oloni alkoi helpottaa. Nappasin huivini ja laukkuni ja lähdin takaisin alas halliin ja Amman lähelle. Tämä asia olisi nyt ”vietävä” hänelle. Ei tietenkään konkreettisesti, vaan koska tämä on sekä henkilökohtaisesti minulle että myös maailmanlaajuisesti iso asia, niin tunsin, että parhaiten pystyisin toimimaan, olemaan hyödyksi ja sulattamaan asian Amman lähellä. Rukoukselleni ja itkulleni ei ollut tulla loppua. Sain myös vastaanottaa pienen intuitiivisen viestin:
”Rakkaamme, kyyneleet joita nyt vuodatat eivät ole vain sinun kyyneleitäsi: ne ovat koko maapallon ja maailman olentojen tuskan ja puhdistumisen kyyneleitä. Alatte nyt entistä herkemmin tuntea maailman paineen ja toistenne energian, ja olette itse antaneet aikanaan lupauksen olla mukana tässä valtavassa transformaatioprosessissa juuri tänä aikana, tulla tänne kokemaan kaikki tämä ihmisinä, ja loistaaksenne sitä Valoa joka todella olette, kohottaaksenne yhteinen tietoisuutenne sydäntasolle koko planeetalla. Olette luvanneet toimia muuntajina ja johdattimina näissä tapahtumissa, ja ne kyyneleet jotka nyt vuodatatte, vuodatatte koko planeetan puolesta siunaukseksi kaikille. Kyyneleenne ovat suora linkki jumalatietoisuuteenne. Teitä jokaista tarvitaan. Yhdistäkää rukouksissanne sydämenne Rauhan ja Rakkauden puolesta.”
Samalla viestissä puhuttiin numeroiden tärkeydestä. Että tänä aikana on nyt todella tärkeää kiinnittää huomiota numeroihin ja porttipäiviin, oppia seuraamaan ja valmistautumaan niihin. Yleensä tälläisinä voimapäivinä energiat ovat vaativia ja tuskaisia, ja luulemme, että meidän omassa elämässämme on nyt jotain pielessä tai saatamme syytää tuntemuksiamme syyttä muita ihmisiä kohtaan. Mutta todennäköisesti he tuntevat omissa nahoissaan aivan tuon saman energian, ja hekin yrittävät ymmärtää mitä on meneillään - löytämättä mitään näkyvää selitystä. Sen takia, kun tiedämme, että tälläinen päivä, jossa numerot toistuvat saman päivämäärän aikana monta kertaa, lähestyy, voimme jo tietoisesti valita olematta reagoimatta, toimimatta, vaan kerta kaikkiaan opetella pysymään omassa keskuksessamme, sydämessämme tyyninä ja rauhallisina. Päiväkirjaa on hyvä kirjoittaa. Kun sinne alkaa kirjata näiden päivien tuntemuksia, niin pian huomaa, miten ne toistuvat aina tälläisten päivien alla ja aikana. Ja kyllä, niistä on vain kuljettava läpi. Ennalta emme voi tietää, mitä nuo päivät tuovat tullessaan, mutta jälleen oma hiljentyminen ja pienten rukousten tekeminen päivän mittaan lievittää sitä mitä on kenties tulossa. Tiedän, että ei Ammakaan turhaan ole laittanut uutta sääntöä vuoden alusta käytäntöön, että archana tehdään nyt kahdesti päivässä. Mitä useampi ihminen virittyy hienojakoisempaan energiaan, pitää huolen omasta kehotemppelistään, ja puhdistaa ja rauhoittaa mieltään säännöllisesti, sitä parempiin tuloksiin yhdessä kansakuntana pääsemme uuden maailman luomisessa rauhan ja rakkauden maaperään.
Uutisen luettuani ja pahimmat itkut itkettyäni oloni alkoi helpottaa. Nappasin huivini ja laukkuni ja lähdin takaisin alas halliin ja Amman lähelle. Tämä asia olisi nyt ”vietävä” hänelle. Ei tietenkään konkreettisesti, vaan koska tämä on sekä henkilökohtaisesti minulle että myös maailmanlaajuisesti iso asia, niin tunsin, että parhaiten pystyisin toimimaan, olemaan hyödyksi ja sulattamaan asian Amman lähellä. Rukoukselleni ja itkulleni ei ollut tulla loppua. Sain myös vastaanottaa pienen intuitiivisen viestin:
”Rakkaamme, kyyneleet joita nyt vuodatat eivät ole vain sinun kyyneleitäsi: ne ovat koko maapallon ja maailman olentojen tuskan ja puhdistumisen kyyneleitä. Alatte nyt entistä herkemmin tuntea maailman paineen ja toistenne energian, ja olette itse antaneet aikanaan lupauksen olla mukana tässä valtavassa transformaatioprosessissa juuri tänä aikana, tulla tänne kokemaan kaikki tämä ihmisinä, ja loistaaksenne sitä Valoa joka todella olette, kohottaaksenne yhteinen tietoisuutenne sydäntasolle koko planeetalla. Olette luvanneet toimia muuntajina ja johdattimina näissä tapahtumissa, ja ne kyyneleet jotka nyt vuodatatte, vuodatatte koko planeetan puolesta siunaukseksi kaikille. Kyyneleenne ovat suora linkki jumalatietoisuuteenne. Teitä jokaista tarvitaan. Yhdistäkää rukouksissanne sydämenne Rauhan ja Rakkauden puolesta.”
Samalla viestissä puhuttiin numeroiden tärkeydestä. Että tänä aikana on nyt todella tärkeää kiinnittää huomiota numeroihin ja porttipäiviin, oppia seuraamaan ja valmistautumaan niihin. Yleensä tälläisinä voimapäivinä energiat ovat vaativia ja tuskaisia, ja luulemme, että meidän omassa elämässämme on nyt jotain pielessä tai saatamme syytää tuntemuksiamme syyttä muita ihmisiä kohtaan. Mutta todennäköisesti he tuntevat omissa nahoissaan aivan tuon saman energian, ja hekin yrittävät ymmärtää mitä on meneillään - löytämättä mitään näkyvää selitystä. Sen takia, kun tiedämme, että tälläinen päivä, jossa numerot toistuvat saman päivämäärän aikana monta kertaa, lähestyy, voimme jo tietoisesti valita olematta reagoimatta, toimimatta, vaan kerta kaikkiaan opetella pysymään omassa keskuksessamme, sydämessämme tyyninä ja rauhallisina. Päiväkirjaa on hyvä kirjoittaa. Kun sinne alkaa kirjata näiden päivien tuntemuksia, niin pian huomaa, miten ne toistuvat aina tälläisten päivien alla ja aikana. Ja kyllä, niistä on vain kuljettava läpi. Ennalta emme voi tietää, mitä nuo päivät tuovat tullessaan, mutta jälleen oma hiljentyminen ja pienten rukousten tekeminen päivän mittaan lievittää sitä mitä on kenties tulossa. Tiedän, että ei Ammakaan turhaan ole laittanut uutta sääntöä vuoden alusta käytäntöön, että archana tehdään nyt kahdesti päivässä. Mitä useampi ihminen virittyy hienojakoisempaan energiaan, pitää huolen omasta kehotemppelistään, ja puhdistaa ja rauhoittaa mieltään säännöllisesti, sitä parempiin tuloksiin yhdessä kansakuntana pääsemme uuden maailman luomisessa rauhan ja rakkauden maaperään.
Ja Whitney-rakkauslintunen, lepää rauhassa ja valossa. Kiitos siitä Valosta, jonka meidän kaikkien sydämiin lauluillasi toit.
Sunnuntai 19.02.2012
Intian ilta-aurinko laskee selkäni takana, ja kylältä kuuluu vaimeaa intialaista musiikkia ja riksojen hurinaa. On toiseksi viimeinen sunnuntai täällä kuumuudessa, Amman jumalallisessa valtakunnassa. Viikon päästä tähän aikaan alkaa ajatukset olla hiljalleen Suomen päässä, kun on enää kaksi yötä jäljellä. On ollut uskomaton matka, jonka kuvailemiseen eivät enää sanat riitä.
Matka Whitneyn kanssa sai myös vielä aivan uuden käänteen.
Minulla on ollut tällä matkalla onni saada olla mukana neljässä eri esiintyjäryhmässä, toisissa vain soittaen, toisissa laulaen, ja toisissa tehden kumpaakin. Eilen oli Amman AYUDH-nuorten ryhmän vuoro esiintyä. Koko viikon valmistelimme lauluja iltaisin ”joogakatolla”, mutta vielä perjantai-iltana oli epävarmaa, saisinko minä laulaa ollenkaan. Minulla oli vahva tunne, että haluaisin laulaa Whitneyn muistoksi I will always love you:n. Mutta yhteistä treeniaikaa bändin kanssa ei tuntunut löytyvän ja laulajien treeneissä ei ollut tilaa käydä minun lauluani läpi, kun oli niin paljon muutakin harjoiteltavaa. Minua jopa varoitettiin, että voi olla, että pääsen laulamaan laulun vasta seuraavalla viikolla. Mutta jostain syystä minusta tuntui, että se olisi silloin myöhäistä. Minulla oli vahva tunne, että laulu pitäisi esittää juuri tänä lauantaina. Elin siis toivossa, ja ajattelin, että jos spotti järjestyy, niin hätätapauksessa esiinnyn vaikka yksin. Paine sydämessäni jatkui.
Eilen tulin sitten päivällä huoneeseeni, valmistelin nuotit ja soinnut ”kaiken varalta”. Kun vihdoin olin saanut sen tehtyä, energiani helpottuivat, paine hävisi kuin tuhka tuuleen. Olo oli samanlainen kuin olisi tehnyt kuukauden konserttikiertueen ja viimeinen show on ohi: helpottunut ja vapautunut. Samalla tuntui, että energiat alkoivat nousta huippuunsa. Enkelit saapuivat paikalle. Tuntui siltä kuin myös itse Whitney olisi tullut vierelle ja olisi ollut onnellinen siitä, että aion esittää hänen laulunsa Ammalle. Halliin mennessäni alkoi tapahtua: yhtäkkiä kaikki muusikot olivat koossa, meille järjestyi extratreeniaika, ja minulle spotti esiintymiselle. Ohhoh.
Esiintyminen oli täynnä aivan valtavaa sydänenergiaa, hyvä että itse koossa pysyin. Laulun jälkeen tuli tietenkin itku. Tuntui, että tämä vain piti tehdä, ja olin niin kiitollinen Ammalle kaiken järjestymisestä.
Kun sitten esiintymisen jälkeen poistuin hallista, minulle tuli juttelemaan minulle tuntematon nainen. Hän kiitti laulusta ja kysyi, tiedänkö mikä päivä tänään on. Sanoin, etten tiennyt. Hän sanoi: ”Whitney Houstonin hautajaispäivä”. Ja minä räjähdin aivan hysteeriseen itkuun hänen silmiensä edessä ja lahosin pieniksi palasiksi siihen paikkaan. Ymmärsin mitä oli juuri tapahtunut, miksi paine niskassani ja laulun laulamiselle oli niin valtava: enkelit olivat jälleen ohjanneet minua: sain olla saattamassa esikuvaani viimeiselle matkalle - ja vielä Amman läsnäollessa. Kiitos, kiitos, kiitos!
Eilen tulin sitten päivällä huoneeseeni, valmistelin nuotit ja soinnut ”kaiken varalta”. Kun vihdoin olin saanut sen tehtyä, energiani helpottuivat, paine hävisi kuin tuhka tuuleen. Olo oli samanlainen kuin olisi tehnyt kuukauden konserttikiertueen ja viimeinen show on ohi: helpottunut ja vapautunut. Samalla tuntui, että energiat alkoivat nousta huippuunsa. Enkelit saapuivat paikalle. Tuntui siltä kuin myös itse Whitney olisi tullut vierelle ja olisi ollut onnellinen siitä, että aion esittää hänen laulunsa Ammalle. Halliin mennessäni alkoi tapahtua: yhtäkkiä kaikki muusikot olivat koossa, meille järjestyi extratreeniaika, ja minulle spotti esiintymiselle. Ohhoh.
Esiintyminen oli täynnä aivan valtavaa sydänenergiaa, hyvä että itse koossa pysyin. Laulun jälkeen tuli tietenkin itku. Tuntui, että tämä vain piti tehdä, ja olin niin kiitollinen Ammalle kaiken järjestymisestä.
Kun sitten esiintymisen jälkeen poistuin hallista, minulle tuli juttelemaan minulle tuntematon nainen. Hän kiitti laulusta ja kysyi, tiedänkö mikä päivä tänään on. Sanoin, etten tiennyt. Hän sanoi: ”Whitney Houstonin hautajaispäivä”. Ja minä räjähdin aivan hysteeriseen itkuun hänen silmiensä edessä ja lahosin pieniksi palasiksi siihen paikkaan. Ymmärsin mitä oli juuri tapahtunut, miksi paine niskassani ja laulun laulamiselle oli niin valtava: enkelit olivat jälleen ohjanneet minua: sain olla saattamassa esikuvaani viimeiselle matkalle - ja vielä Amman läsnäollessa. Kiitos, kiitos, kiitos!
"Vain antaudu
jumalalliselle johdatukselle,
kaikki muu järjestyy sen myötä.
Luota Sydämesi ääneen.
Se riittää."
Se riittää."
Suurinta Valoa ja Siunausta Whitneylle. <3
Kunnioittaen,
Deepthi
Kunnioittaen,
Deepthi
