Back to basics.
Muistan, kun olin juuri muuttanut poikaystäväni asuntoon Helsinkiin. Valvoin yöt ylimmän kerroksen pikkuisessa asunnossamme, tuijotin kattojen yli yötaivasta, kuuntelin lokkien kirkumista, odotin laulunpoikasia ja luin Eva Dahlgrenin kirjaa Kuinka lähestyä puuta. Se kertoo laulujen kirjoittamisesta. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta sitä se ei ollut. Todellisuudessa albumin tekeminen on aina vahva sisäinen matka, varsinkin kun kirjoittaa laulut itse. Siinä ehtii tapahtua yhtä sun toista. Olet koko ajan vastakkain sisäisen maailmasi kanssa, nenä kiinni itsessäsi ja kaikki antennit pystyssä ottamaan kiinni pienimmästäkin tuulenvireestä, josta saattaisi jopa syntyä laulu. On päiviä, kun laulut livahtavat maailmaan ennen kuin on ehtinyt niitä edes ajattelemaan, ja sitten on taas aikoja, jolloin laulut ovat piiloutuneet niin syvälle, että pisinkään meditaatio tai suurinkaan tunnekuohu ei niitä saa nousemaan pintaan.
Elin tuolloin tunneherkkää aikaa. Kuuntelin vuorotellen Evan lauluja ja luin kirjaa - ja itkin. Olin surullinen avioerostani, ja onneni kukkuloilla uudesta suhteesta. Olin pettynyt itseeni uraa luovana artistina, ja samalla varovaisen ihmeissäni sisältäni kumpuavista sävelistä, jotka toivat sydämeeni suurta toivoa, iloa ja ihmetystä. Lauluun oli totisesti aihetta... Eva oli onnistunut vangitsemaan Snö-levyllensä juuri sellaisia maisemia, joissa sieluni silloin ui. Så härlig är jorden. Se on levyn avausraita, ja aivan ultimaattisen kaunis.
Äsken eksyin Evan sivuille pitkästä aikaa. Huomasin, että vuoden 2005 Snön ilmestymisen jälkeen häneltä on ilmestynyt kolme levyä, aivan niin kuin minultakin. Snön aikana kirjoitin ensimmäistä omaa levyäni, Kotimatkaa. Jos osaa kuunnella, siinä saattaa kuultaa muutamassa paikassa Eva-kaikuja...
Nyt sivulle eksyttyäni yhtäkkiä koko levyprosessi hyppäsi takaisin iholleni, ja minulle tuli hirveä ikävä. Muistin yhtäkkiä millaista on kirjoittaa lauluja, olla sisällä tuossa prosessissa. Tuli ikävä sitä vapauden tunnetta, joka sydämessäni silloin vallitsi. Suuri tuntematon tulevaisuus eteeni levittäytyneenä, Helsingin kevätöiden nukkuvat kadut allani, meren tuoksu ihollani, yötuuli avonaisessa ikkunassa, ja ennen kaikkea mielen tila, jossa ei ollut mitään odotuksia. Olin loppuunpalamiseni myötä juuri luopunut kaikista verkostoistani, kaikista suunnitelmista. Olin vain minä ja tuo eteeni avautuva nukkuva Hakaniemi.
Ja nyt, tänä yönä, löydän aivan varoittamatta itseni tuosta samasta tilasta. Jokin vahva energia sielussani heräsi pitkästä talviunesta. Voi kuinka olen sitä salaa odottanut.
Jos minulla olisi kitara, ottaisin sen nyt käteeni ja sulkisin oven perässäni. Sanoisin, että nähdään sitten vuoden päästä.
Jos minulla olisi kitara.
Muistan, kun olin juuri muuttanut poikaystäväni asuntoon Helsinkiin. Valvoin yöt ylimmän kerroksen pikkuisessa asunnossamme, tuijotin kattojen yli yötaivasta, kuuntelin lokkien kirkumista, odotin laulunpoikasia ja luin Eva Dahlgrenin kirjaa Kuinka lähestyä puuta. Se kertoo laulujen kirjoittamisesta. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta sitä se ei ollut. Todellisuudessa albumin tekeminen on aina vahva sisäinen matka, varsinkin kun kirjoittaa laulut itse. Siinä ehtii tapahtua yhtä sun toista. Olet koko ajan vastakkain sisäisen maailmasi kanssa, nenä kiinni itsessäsi ja kaikki antennit pystyssä ottamaan kiinni pienimmästäkin tuulenvireestä, josta saattaisi jopa syntyä laulu. On päiviä, kun laulut livahtavat maailmaan ennen kuin on ehtinyt niitä edes ajattelemaan, ja sitten on taas aikoja, jolloin laulut ovat piiloutuneet niin syvälle, että pisinkään meditaatio tai suurinkaan tunnekuohu ei niitä saa nousemaan pintaan.
Elin tuolloin tunneherkkää aikaa. Kuuntelin vuorotellen Evan lauluja ja luin kirjaa - ja itkin. Olin surullinen avioerostani, ja onneni kukkuloilla uudesta suhteesta. Olin pettynyt itseeni uraa luovana artistina, ja samalla varovaisen ihmeissäni sisältäni kumpuavista sävelistä, jotka toivat sydämeeni suurta toivoa, iloa ja ihmetystä. Lauluun oli totisesti aihetta... Eva oli onnistunut vangitsemaan Snö-levyllensä juuri sellaisia maisemia, joissa sieluni silloin ui. Så härlig är jorden. Se on levyn avausraita, ja aivan ultimaattisen kaunis.
Äsken eksyin Evan sivuille pitkästä aikaa. Huomasin, että vuoden 2005 Snön ilmestymisen jälkeen häneltä on ilmestynyt kolme levyä, aivan niin kuin minultakin. Snön aikana kirjoitin ensimmäistä omaa levyäni, Kotimatkaa. Jos osaa kuunnella, siinä saattaa kuultaa muutamassa paikassa Eva-kaikuja...
Nyt sivulle eksyttyäni yhtäkkiä koko levyprosessi hyppäsi takaisin iholleni, ja minulle tuli hirveä ikävä. Muistin yhtäkkiä millaista on kirjoittaa lauluja, olla sisällä tuossa prosessissa. Tuli ikävä sitä vapauden tunnetta, joka sydämessäni silloin vallitsi. Suuri tuntematon tulevaisuus eteeni levittäytyneenä, Helsingin kevätöiden nukkuvat kadut allani, meren tuoksu ihollani, yötuuli avonaisessa ikkunassa, ja ennen kaikkea mielen tila, jossa ei ollut mitään odotuksia. Olin loppuunpalamiseni myötä juuri luopunut kaikista verkostoistani, kaikista suunnitelmista. Olin vain minä ja tuo eteeni avautuva nukkuva Hakaniemi.
Ja nyt, tänä yönä, löydän aivan varoittamatta itseni tuosta samasta tilasta. Jokin vahva energia sielussani heräsi pitkästä talviunesta. Voi kuinka olen sitä salaa odottanut.
Jos minulla olisi kitara, ottaisin sen nyt käteeni ja sulkisin oven perässäni. Sanoisin, että nähdään sitten vuoden päästä.
Jos minulla olisi kitara.
