My Beloved Mother

Olen vähän huolestunut. En ole itkenyt vielä ainuttakaan kotiinpaluuitkua, en vuodattanut ensimmäistäkään kyyneltä Äidistä eroamisen vuoksi. En ole myöskään vielä alkanut etsimään uusia lentolippuja, enkä ole maannut puolitajuttomana kotialttarin ääressä. En ole huudattanut bhajaneita enkä polttanut suitsukkeita... vain vähän kynttilöitä...

Sydän on hiljaa.

Olenko löytänyt jonkinasteisen tasapainon? Vai nukahtiko sydämeni jossain Mumbain lentokentällä eikä muistanut koskaan Suomeen lähtevään koneeseen noustakaan?


Ehkä on liian aikaista puhua, edes kirjoittaa. Koska ei ole sanoja. Miten voi kuvata sanoin sellaista, mikä on kaiken tuolla puolen? Miten voi kertoa mistään kokemuksestaan ilman, että se jää kuitenkin kuulostamaan lattealta? Ja kuitenkin haluan yrittää.

"O Divine Mother

my heart belongs to You

and flowers of devotion

I offer at Your blue lotus feet

Oh Divine Mother

You are deeper than the sky

more golden than the shimmering sun

as it sinks behind the mountains at night

My soul it rests in your warm bosom

as I dream of the bliss to come

when every soul ever born

realizes Your Love"


(Tuntematon)

Tai sitten Hän vain istuu niin syvällä sydämessäni, että minun on mahdotonta enää joutua Hänestä eroon.  EIH! Minä Haluan kaivata! Minä Haluan itkeä! Minä Haluan huutaa Hänen peräänsä! Eihän tästä nyt mitään tule, jos tässä vaiheessa elämää valaistuu, ja istuu ikuisessa Valossa ja Rakkaudessa!! :DD Ahhah, ei huolta, kyllä se itku sieltä tuloo niin ku riihiaika syksyllä, ja Rannoon flikka ei muuta teekkää ku suunnitteloo muuttoa Intiahan! :D

Tämä matka oli kuitenkin erilainen, mitä tähän saakka matkani Amman luo ovat olleet - niin kuin etukäteen arvelinkin. Sanalla sanoen tasapainoisempi. Toki Amman läsnäollessa joutuu kohtaamaan pienimmätkin kiinnittymisensä, pimeät puolensa ja kipeimmätkin arpensa, joten helppoja nämä matkat eivät koskaan ole. Amma on kuin kirurgi: hänen tehtävänsä on viiltää haavamme auki, ronkkia sitä sitten jos jonkinmoisilla pihdeillä saadakseen mädät paiseet meistä pois ja sitten huuhdella haavamme. Tämä kirurgi vain on siitä ihmeellinen, että samalla kun hän sohaisee meitä kipeästi, hän myöskin puhaltaa hellästi haavoihimme, vuodattaa meihin sellaiset määrät rakkautta, että ei jää epäselväksi, mikä on hänen tarkoituksensa. Joskus hän saattaa nuhdella oikein kunnolla, leiskua pyhää jumalatar-tulta läksyttäessään meitä, saattaessaan meidät takaisin oikealle raiteelle. Ja jo seuraavalla kerralla hän on yhtäkkiä mitä hellin ja rakastavin Äiti. Saamme vuorotellen tarvitsemaamme kohtelua. Kyllä Äiti tietää.

Minäkin ehdin yhden ja saman reissun aikana kokea sekä täydellisen "välinpitämättömyyden", että jumalaisen, kaiken läpäisevän, mielen tuolle puolen yltävän, täydellisen rakkauden. Välillä nyyhkytin kuin pieni lapsi ja toisena hetkenä täytyin suurimmasta mahdollisesta ilosta! Koko tunneskaala pääsi täydelliseen myllytykseen.

Yksi unohtumattomimmista hetkistäni tapahtui viikko ennen syntymäpäivääni. Minua tultiin pyytämään ensimmäiseksi prasadin antajaksi lavalle, jossa istuisin aivan Amman välittömässä läheisyydessä samalla, kun Amma halaa ihmisiä. Minun tehtäväni olisi antaa prasadeja Ammalle. Prasad on Amman siunaama lahja, jonka hän antaa jokaiselle halaukseen tulevalle. Lavalla Amman takana taas on joukko ihmisiä, joista osa vain istuu ja kylpee Amman rakkaudellisessa energiassa, osa auttaa Ammaa vastaanottamaan halaukseen tulevia, osa työskentelee Amman takana monenlaisissa tehtävissä ja osa jonottaa päästäkseen antamaan Ammalle prasadia, jonka hän antaa edelleen eteenpäin. Tällä kertaa minun tuli olla se, joka olisin ensimmäisenä antamassa Ammalle prasadia. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja hassulta, mutta mikään tehtävä Amman lähellä (eikä missään muuallakaan) ole vähäpätöinen tai pieni tai tarkoitukseton. Niin monia kulmia Amma meissä hioo selkänsä takana pieniltä näyttävien tehtävien aikana. Varsinkin Intiassa ensimmäisenä haasteena on se, että tilaa ei yksinkertaisesti ole. Toisekseen, jokainen tahtoo nähdä Amman joka henkäyksen. Jo näistä kahdesta aiheutuu se, että kahnauksia syntyy. Ja niissä punnitaan, löytyykö meiltä kärsivällisyyttä, joustavuutta ja myötätuntoa. Toisaalta taas samassa tilanteessa punnitaan, onko meillä tarpeeksi itsetuntoa, periksiantamattomuutta ja suoraselkäisyyttä. Eli kyllä, täydellistä Jumalatar-koulutusta!!!!!!! MITEN OLLA YHTÄ AIKAA PEHMEÄ KUIN KUKKA, JA KOVA KUIN TIMANTTI.

Minun piti olla lavalla valmiina tuntia ennen kuin Amma saapuisi. Sain istua siellä kaikessa rauhassa samalla, kun Amman luona vakituisesti asuvat naiset valmistelivat lavaa kuntoon. Sain seurata aivan vierestä, millaisella täydellisellä antaumuksella, hyvin huolella, ja suurella sydämellä he valmistivat Amman tuolin: päällystivät sen sarikankaalla, veivät hopeatarjottimella hedelmiä, karkkeja, kellon ja pieniä pyyheliinoja Amman tuolin viereen, sekä muutamia tyynyjä. Olihan Amma istuva tuolissaan seuraavat reilut 12 tuntia... En voinut kuin nöyränä ja hiljaisena ihailla näkemääni ja kokemaani. Kyyneleet alkoivat tahtomattani nousta silmiini. Amma alkoi vuodattaa rakkauttaan minuun ennen kuin hän oli edes fyysisesti paikalla. Salin puolella tuhannet ja taas tuhannet intialaiset valuivat saliin muovituoleille istumaan, ja tv-screeneiltä näytettiin kuvaa Amman kiertueilta ja hyväntekeväisyysprojekteista. Amman ääni kaikui isoista kaiuttimista ja sai jokaisen soluni melkein halkeamaan. Pyyhiin kyynelten vanaa poskiltani ja itku tarttui kurkkuuni. Mietin, että miten ikinä pystyisin hoitamaan prasadin antamiseni kunnialla.

Kun temppelin kellot sitten soivat merkkinä siitä, että Amma saapuu, tunsin itseni aivan pieneksi lapseksi, joka kohtaa ensimmäistä kertaa jotain todella pyhää, kaunista ja ylhäistä. Koko temppelin tunnelma sähköistyi huippuunsa, kun Amma purjehti sisään hohtavanvalkoisessa sarissaan, kasvot täydellisesti säteillen, ruusuilta tuoksuen, ja vanavedessään swamit ja brahmacharinit. Ja niin jumalainen näytelmä alkoi. Kun hän istuutui juuri valmisteltuun tuoliinsa, halaukset alkoivat välittömästi, ja me kaikki lavallaolijat olimme täydellisen antautuneena ja kaikki aistit terästäytyneenä valmiina hommiin, valmiina palvelemaan.

Kun sitten istuin polvilleni aivan Amman välittömään läheisyyteen, kyynelille ei ollut tulla loppua. Hyvä että sumentuneilta silmiltäni näin, missä hänen pieni, viileä kätensä on, että saan ojennetuksi prasadin toisensa perään hänen käteensä. Sitten, aivan varoittamatta Amma kääntää päänsä suoraan minuun. Hän keskeyttää halauksensa ja katsoo minua muutamien ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan suoraan silmiini, sydämeeni, laajentaen koko olemukseni, vuodattaen minuun kaiken rakkauden mitä voi ikinä maailmassa kuvitella olevan. Näen tähdet ja kuut, auringon, valtameret, universumin, KAIKEN kauneuden ja halkean. Tuntuu, että kuolen. Tuntuu, että pyörryn. Tuntuu, että en ole mitään, ja tuntuu että olen Kaikki. Tuntuu, että räjähdän... että voisin huuuuuutaaaaaaaa.....


Minun vuoroni loppuu, nousen hoiperrellen paikaltani ja yritän pysyä elossa. Oksettaa ja pyörryttää ja juovuttaa ja itkettää.... Tekee mieli juosta, mutta minulla ei ole jalkoja. Tekee mieli huutaa, mutta minulla ei ole ääntä. Tekee mieli karata, mutta ei ole enää mitään mihin voisi karata. Teke mieli lakata olemasta, mutta minua ei enää olekaan.

Rakkaus minussa oli niin valtavaa, että käytännössä Olin Rakkaus. Amman maailman suloisimmat, pienet kasvot, maailman syvimmät, kauneimmat silmät olivat enää kaikki mitä tiedostin olevan olemassa. Millään muulla ei tulisi enää koskaan olemaan mitään merkitystä, mikään eikä kukaan muu voisi koskaan täyttää minua samalla tavalla, miten Amma sen tekee, kerta toisensa jälkeen. Olin hänelle melkein vihainen. Mitä hän yrittää minusta oikein tehdä!?!?! Hullua?!?!? Pitäisikö tälläisiä rakkausmääriä ihmisen oikeasti kestää??? Voiko tälläisestä kukaan selvitä täysjärkisenä ja elävänä vielä toimittamaan maallisia askareitaan????

Juoksin alas lavalta. Yritin löytää kenkiäni, enkä löytänyt niitä mistään. Pyörin täysin eksyksissä ympäri kenkäpaikkaa, ja näytin varmasti täysin kajahtaneelta. Siivoojat oli piilottaneet kenkäni jonkin sermin taakse. Ihmiset katsoivat minua myötätuntoisesti, näkivät varmasti kasvoista ja silmistä, mitä leikkiä olimme juuri Amman kanssa leikkineet. Kävelin pää valkoiseen huiviin käärittynä ashramin pihan poikki aina ylös 14.kerrokseen sevakatolle saakka. Minun teki mieli juosta ja palata takaisin. Heittäytyä Amman jalkojen juureen ja jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Älä päästä minua koskaan lähtemään!!! Samalla ripustin tyynen hiljaisena ja nöyränä paitoja, housuja ja hameita yksi toisensa jälkeen pyykkinarulle. Gautama, Rebekka, Hariprasad, Luke, Prana, Vaishnavi...

"Hymyillen Hän (Jumalallinen Äiti) muuttui jumalalliseksi loistoksi ja sulautui minuun. 

Mieleni kukoisti, kylpi monisävyisessä jumalallisuuden valossa 

ja miljoonien vuosien tapahtumat nousivat esiin sisälläni. 

Siitä lähtien en nähnyt mitään erillisenä Itsestäni, vaan näin kaiken ykseytenä, 

ja sulauduin maailmankaikkeuden Autuuden Äitiin, 

luovuin siitä käsityksestä, että onnellisuutta olisi Itsen ulkopuolella."

(Amma) 

Viimeisenä päivänä ennen paluutani takaisin Suomeen oli minun 33-vuotissyntymäpäiväni. Aloitin päivän heräämällä puoli viiden aikaan, ja menemällä Kalari-temppeliin. Kalari-temppeli on pienen pieni, koko ashramin vanhin temppeli, joka sijaitsee samalla paikalla, missä Amman koti aikoinaan. Tuon temppelin perimmäinen, vain muutaman neliön kokoinen huone, toimi silloin heidän navettanaan. Se on myös paikka, jossa Amma on antanut ensimmäiset darshaninsa vain vähän reilut parikymppisenä tyttönä. Tuon huoneen tunnelma ja energia on erittäin korkea ja hienovärähteinen. Sinne ei tarvitse kuin istua kiviselle lattialle, ja vaipuu automaattisesti hyvin syvään meditaatioon ja kyyneleet alkaa valua pitkin poskia.
Tuon pyhän huoneen edessä sijaitsee isompi huone, joka on itse asiassa vain katos, koska siinä ei ole neljättä seinää ollenkaan, vaan se on avoin tila. Tuossa tilassa pidetään joka päivä jumalanpalvelusrituaaleja, johon minäkin olin tuona syntymäpäiväaamunani sitten menossa. Olin tilannut oikein erityisen, oman syntymäpäiväpujan itselleni. Rakastan intialaisia jumalanpalvelusrituaaleja. Ne ovat niin antaumuksellisia, maagisia ja kauniita, täynnä tuoksuja, mantroja, tulta, savua, ja kukkien terälehtiä. Intialainen pappi istuu puolialastomana pelkkään valkoiseen dhotiin kääriytyneenä, tuhkalla ja muilla tahnoilla itsensä koristelleena, silmät ja sydän antaumusta leiskuen, mudria käsillään tehden, kuin piirrellen ilmaan tainomaisia kuvioita "laitetaan soppaan tältä hyllyltä ripaus tätä ja tältä hyllyltä ripaus tätä... noin, hyvä tulee". :D Sitä on niin ihana katsella! <3 

Iltapäivällä oli odotettavissa suomalaisten tähtihetki: saimme esiintyä Ammalle omana ryhmänämme. Alunperin minun ei pitänyt muuta kuin säestää ryhmää ja laulaa kuorossa, mutta yllättäen ashramissa asuva ystäväni vaati, että laulaisin myös Ammalle soololaulun. Amma oli kyllä hellitellyt minua siihen saakka jo useampaan otteeseen. Hänen armostaan olin saanut esiintyä varmasti jo kolme neljä kertaa yhteensä, joten luulin, että minulle ei enää tarjoutuisi tilaisuutta. Toki olin Ammalta pyytänyt, että saisin syntymäpäivänäni hänelle laulaa. Hän kuuli toiveeni, ja ystäväni teki sen todeksi. 

Amazing Grace, how sweet the sound

that saved a wretch like me

I once was lost, but now am found

was blind, but now I see

T'was Grace that taught my heart to fear

and Grace my fears relieved 

How precious did that Grace appear 

the hour I first believed 

Through many dangers, toils and snares

I have already come 

'Tis Grace that brought me safe thus far 

and Grace will lead me home 

When we've been here ten thousand years

bright shining as the sun 

We've no less days to sing God's praise 

than when we've first begun


(John Newton)

Laulun jälkeen kokoonnuimme suomalaisten kanssa synttärikakulleni! He lauloivat minulle ja olivat ostaneet lahjan ja kaikki, aivan ihmeellistä! Kiitos, kiitos, kiitos!

Ja intialaisten tapojen mukaan ystäväni syötti minulle kakkua! :D Toinen ystäväni taas neuvoi, että minun pitäisi viedä loput kakusta Ammalle, jotta hän syöttäisi kakkua minulle!!! Minä hämmästelin, että voiko niin ihan oikeasti tehdä??! Voi kuulemma!! Joten kun juhlat oli juhlittu, niin kiipesin ystäväni vanavedessä Amman luo ja annoin lautasen hänelle. Amma tarttui saman tien lusikkaan, laittoi palan kakkua ensin minun suuhuni ja sitten omaan suuhunsa! Ohhoh! Saada nyt syödä synttärikakkua itsensä Pääjumalattaren syöttämänä, voiko enää huikeampaa synttärilahjaa saada!!?! Kiitos, kiitos, kiitos! <3 <3 Saimme vielä istua lavalla sen jälkeen varmaan kaksi tuntia ja nauttia Amman rakastavasta energiasta. Täydellinen syntymäpäivä. Mata Rani Ki!!!!!!

Tämä laulu on varmasti yksi rakastetuimmista Amman bhajaneista. Yleensä se huipentuu aivan valtaisaan, monen tuhannen ihmisen tanssimiseen, laulamiseen, nauramiseen, ja käsien yhteen hakkaamiseen - ja Amma tietenkin pääjehuna pistää vain pökköä pesään ja huumaa lopulta koko porukan! :D Voi sitä rakkauden ja antaumuksen määrää!! I LOVE IT!! 

Kolmen viikon aikana ehtii tietenkin sattua ja tapahtua vaikka ja mitä muutakin! Ilma oli koko ajan todella sateinen, öisin melkein pelotti, kun myrsky raivosi pitkin korkean talomme käytäviä ja paiskoi ovia ja ikkunoita edestakaisin ja sade roihusi sisälle saakka. Mutta samalla siinä oli jotain todella kaunista. Oli kuin luontokin olisi näyttänyt Ammalle antautumisen määränsä. 

Myös pyykkiseva on edelleen aivan ihanaa. Siellä meidän kanssamme on eräs yli 70-vuotias herra, jonka Jumalan palvelulla ei myöskään ole mitään rajoja. Hän nousi joka aamu hyvin varhain. Näin hänet aamuisin joogatessani parvekkeella siivoavan ensin ashramiin johtavan sillan kaikki portaat. Satoi tai paistoi, siellä hän selkä kumarassa luuttusi portaita. Sen jälkeen hän tuli meidän kanssamme - pahimmassa tapauksessa pari tuntia jo ennen meitä - katolle laittamaan ensimmäisiä pyykkejä, ja oli siellä säästä riippuen vaikka iltaan saakka, vaikka oikeasti kenellekään ei kuuluisi kuin kaksi vuoroa vapaaehtoistyötä päivässä. Hän tekee ehkä kuusi tai seitsemän, koska hän Haluaa. Hän näyttää nauttivan hänelle suodusta työstään täysin siemauksin, ei koskaan valita, ei koskaan murehdi, ja on aina hyväntuulinen ja hyvin hyvin nöyrä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ihailen häntä suunnattomasti. 

Antaumuksellisia, ihania syysiltoja, ja olkoon Amma valonamme ja johtotähtenämme nyt ja aina!

Rakkaudessa,

Deepthi

ps. Ja se itku... se tuli onnenkyyneleinä tätä kirjoittaessa. Om Namah Shivaya.