Anna mun tulla kotiin

Ihaninta sydänyötä! Enää viisi yötä ja Amma on täällä! En voi uskoa sitä todeksi! <3 Muutama peruutuspaikka on myös avautunut Amma-bussiin, joten jos olet Pohjanmaalta ja haluat tulla halaamaan Ammaa, niin ilmoittauduthan minulle torstaihin mennessä osoitteeseen ranto.kirsi@gmail.com.

Siitä on koko lailla tasan kolme vuotta, kun ensimmäisen kerran tapasin Amman. Muistan hyvin elävästi, kun astelin Helsingin Kaapelitehtaan ovista sisään, ja ensimmäisenä edessäni odotti valtava kenkämeri. Ihmettelin, että no johan on markkinat, että oikein kengät pitää riisua sisääntullessa. Mutta samalla siinä oli jotain hyvin pyhää ja puhdasta, oli kuin olisi samalla riisunut osan suojapanssaria pois, kävellyt sisään kuin olisi kotiin tullut. Halli oli juuri tuohon aikaan hiljainen, Amma oli tauolla. Jossain kaikui hiljaisella bhajaneita, muutamia ihmisiä vaelteli rauhallisen oloisina pitkin hallia ja osa oli levittäytynyt lattioille kuin päiväunilla olisivat. Ihmettelin, että onpa vapaamielistä toimintaa: nukkua nyt keskellä kirkasta päivää tuosta noin vain vieraassa paikassa tuntemattomien ihmisten keskellä, kuin täysin vailla huolen häivää. Suurimmalla osalla ihmisistä oli valkoista yllä. Mietin, että mihin ihmeen lahkotouhuun minä nyt olen sekaantumassa, että pitäisikö kääntyä kannoiltaan ennen kuin joku tulee käännyttämään minua johonkin ihme kulttiin. Mutta en voinut hievahtaakaan. Istuin vain ruokalan pöydän ääressä ja kirjoitin tuntojani ylös. Vaikka en tiennyt yhtään mitä odottaa, sydämeni aisti pehmeän, lämpimän energian, jota en voinut sivuuttaa millään tekosyyllä, mitä mieleni yritti sydämelleni syöttää. Minun oli jäätävä odottamaan. Ajattelin, että haluaisin nähdä tuon naisen ainakin vilaukselta. En minä nyt siihen kuolisi.

Kun Amma sitten saapui saliin, koko sali kohahti ja tunnelma aivan kihisi valveutuneisuudesta ja rakkaudesta. Tunnelma oli niin väreilevä, että oli kuin koko sali olisi täytetty tuhansilla muurahaiskeoilla; samanlainen kuhina kävi energiatasolla. Tuo hohtavanvalkoiseen asuun pukeutunut, tummahipiäinen, jumalaisen kaunis ja pieni nainen asteli koko joukon läpi, ja ihmiset laittoivat kätensä kunnioituksesta yhteen. Minä tein perässä samoin. Olin ystäväni johdattamana istumassa aivan eturivissä Ammaa odottamassa, niinpä olin aitiopaikalla, kun hän istui alas omalle paikalleen. Kaikki seurasivat häntä hievahtamatta, ja näytelmä sai alkaa. Jokainen ele jonka hän teki, jokainen katse jonka hän loi, sai aikaan kohahduksen salissa. Ja Amma itse oli edessämme tyynen rauhallisena, kuin häntä ei hetkauttaisi tippaakaan, onko hänen edessään tuhatpäinen yleisö vai ei ristinsieluakaan. Hän vain Oli.

Kun Amma sitten alkoi pitää ensimmäistä puhettaan, jonka Rishi-Taavi käänsi suomeksi, en voinut kuin äimistyneenä kuunnella. Sydämeni suli minuutti minuutilta ja aloin oivaltaa minkä äärelle olin saapunut: Totuuden. Tuo nainen puhuu minun kielelläni, sillä samalla kielellä, jota minun sydämeni puhuu. Ihmettelin, että voiko tämä olla totta? Miten tuo nainen puhuu niin kuin lukisi minun tuntojani, ajatuksiani, sydämenkirjaani. Voiko todella olla niin, että ne asiat joihin minä uskon - sydämenäänen seuraamiseen - ovat juuri lipuneet sanoina tuon minulle tuntemattoman, pyhimykseksi kutsutun naisen huulilta? Eikö minulle tuputetakaan nippua sääntöjä ja rituaaleja joita noudattamalla voisin vasta ajatella olevani hyvä ihminen? Eikö minun tarvitsekaan kuulla joutuvani muuttamaan uskomusjärjestelmääni omaksuakseni tämän naisen opetuksia? Eikö minulle vyörytetäkään niskaan koko liutaa asetuksia, joita seuraamalla ainoastaan pääsisin taivaaseen?

Tuo nainen puhui henkisyydestä arkisten esimerkkien kautta; osoitti, miten henkisyys on yhtä kuin se elämä, jota joka päivä elän. Hän ei odottanut minulta mitään. Minun ei tarvitsisi muuttua miksikään. Minun tarvitsisi vain löytää oma sydämeni ja oppia luottamaan sen ääneen. Olla se, joka alunperin Olen. Se oli niin huojentavaa, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Pikkuinen Kirsi sisälläni heräsi henkiin ensimmäistä kertaa liian moneen vuoteen. Yhtäkkiä koin olevani Amman edessä kuin juuri äitinsä syliin kiivennyt viaton lapsi.

Turvassa.
        Rakkaudella valeltu.
                   Kotona.

Tuosta hetkestä on nyt kolme vuotta.

Yhdeksän päivää aiemmin olin kirjoittanut laulun Anna mun tulla kotiin.

"Our efforts to remove hatred and indifference from the world

begin by trying to remove them from our own mind."

Amma