Muutenpa tänne ei mitään kummallista kuulu. Ai niiiiin, kuulupas!!!! Radio SuomiPopista kysyivät, että tulisinko heille haastatteluun tulevana viikonloppuna. He ovat seuranneet blogiani ja innostuivat sen johdosta ottamaan yhteyttä. Aika hassua! Sinne mä nyt sitten menen höpöttelemään. Ohjelma tulee ulos sunnuntaina klo:10-13.
Eilen olin pitkästä aikaa iltamyöhään lenkillä lapsuuden kotini maisemissa, joissa olin kirjoittamassa biisejä viime vuonna koko huhti-marraskuun. Vaikka asun nyt vain 15km päässä lapsuudenkodistani, niin ei tälläinen taajama sitä peltoja halkovaa vanhaa kolmostietä voita. Paras hetki on aina se, kun olen kävellyt sen kolme kilometriä Koskuen keskustan läpi, hiukan Nuijan ohi, ja katuvalot loppuu. Aina kun raja häämöttää, jolloin valot loppuu ja pimeys alkaa, tulee huipputunne. Mitä jos tuon valorajan jälkeen ei olekaan enää mitään. Jos siinä olisikin vain loputon universumi, avaruus, mitä tahansa, johon hyppäämällä olisin jossain aivan muualla. Ja joka kerta kävelen sen hämärän rajan pimeälle puolelle muutaman kymmenen metriä, koska on vain niin upeaa kuvitella seisovansa jossain aivan toisessa ulottuvuudessa, pelkkä loputon universumi ympärillä, seurana miljoonat tähdet ja rikkumaton hiljaisuus. Ei mitään muuta kuin hiljaisuus. Siinä keskellä aakeita laakeita peltoja koko maailma lakkaa olemasta. Ja hyvä niin.
Hengitys höyryää.
Sielu lepää ja sydän hyräjää.
Päätän, että näitä trippejä täytyy tehdä useammin.
