Mikä maa mikä valuutta? Onko nyt joulu, vaiko juhannus jo ovella? Eetterini kumisee tyhjyyttään ja iho tuntuu nahattomalta. Aika-käsitys on vain haalea muisto edellisestä elämästä, enkä saa enää päähäni oliko se syötävää, jotain päälle puettavaa, vaiko kenties joku hauska vitsi... Ei, en edelleenkään ole vetänyt mitään spiidiä, vaan ihan normimeiningeissä vain kummastelen olotil.... niin... olotilattomuuttani. Voiko niin sanoa? Päätän, että voi.
Jonnekin olen humpsahtanut, mutta en villeimmissä mielikuvissanikaan pääse jyvälle, että MINNE. Kaikki enkelini ovat aivan hipihiljaa jossain miljoonien mailien päässä, eivätkä ilmesty lähelleni vaikka kuinka huhuilen. Pirullisia ovat. Tai ehkeivät nyt sitä kuitenkaan.
Niin kuin olette huomanneet, kirjoitukseni ovat olleet hiukan erilaisia viime viikkoina. Se johtuu vain yksinkertaisesti siitä, että minut on laitettu päänsisältäni tosi toimiin, ja koko olemiseni on muuttunut täysin päinvastaiseksi, tuomaan olemiseni käytäntöön. Viimeiset kanavointipostaukseni selittivät olotilaani paremmin kuin minä olisin sitä koskaan osannut sanoiksi pukea. Ihmeellisiä juttuja.
Yksi ihmeellisimmistä on edelleen se, miten nopeasti kaikki ajatukset todellakin nyt manifestoituvat tähän fyysiseen elämään. Hädin tuskin ehdin ajatella, että "tarvitsisin uuden ripsivärin", tai "pyydän, että elämässäni selvitetään tämä ja tämä asia", tai "olisipa ihanaa viettää ilta herraseurassa", niin johan ne ovat seuraavana päivänä työn alla! Tulee puhelinsoitto firmalta, joka haluaa minut esiintymään juhliinsa ja tarjoutuu samalla sponsoroimaan kokonaisen meikkivuoren kera naamavärkkini kunnostamista; tapahtuu asioita, jotka tuovat vanhat asiat esiin täysin uudessa valossa ja tajuan noiden asioiden nyt olevan loppuunkäsiteltyjä ja on aika päästää irti; minut pyydetään juontokeikalle, jonka seurauksena saan viettää iltaa yhden jos toisenkin mukavan miehen seurassa. Come ON, vähempikin riittäisi!! :D
Koko alkuviikon hiimailin kotona ja yritin päästä kiinni itsestäni. En päässyt. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta ei huvittanut. Haaveilin puhtaasta kodista, mutta en kyennyt tarttumaan imurin varteen. Olisin halunnut soittaa jollekin, mutta en tiennyt yhtään kenelle soittaa. Teki mieli lähteä raittiiseen ilmaan, mutta en päässyt ulos ovesta. Myös joogaaminen, meditaatio ja ruokavalion puhdistaminen takaisin normiuomiinsa olivat listalla, mutta en onnistunut niissäkään. Olin vain saamatta kiinni mistään, olematta missään. Tai korkeintaan Pariisissa...
 |
| Pariisi <3 |
 |
| Latinalaiskorttelissa hotellin tuntumassa |
 |
| Latinalaiskorttelin kujia |
 |
| Notre Damessa |
Ihmettelin, että nytkö se Jumala-töpseli on vedetty kerralla seinästä. Ei kuulu ohjausta minnekään suuntaan vaikka kuinka kuuntelin. Kukaan ei ota sisäistä itkuani kuuleviin korviinsa, eivät vaivaudu edes näyttelemään myötätuntoista ja saapumaan paikalle. "Voi Kirsi-rukkaa, mikä pienellä nyt on hätänä...?" Ei mitään sinne päinkään. Pelkkää kammottavaa hiljaisuutta, joka saa minut jo luulemaan, että nyt minut on syösty alimmalle mahdolliselle tietoisuuden tasolle, rangaistuksena jostakin kurjasta teostani.
Mutta sitten alkoi rytistä oikein kunnolla. Minulle alettiin selittää, mistä NYT on kyse. Ja e-heeii, ei todellakaan ainakaan siitä, että Jumala-töpseli olisi vedetty pois seinästä. Päinvastoin, voltteja vain lisättiin! Milloin opin, että hiljaisuus tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä??!?!? Tuntuu, että haluavat oikein piruuttaan (taas tämä sana, why??!!! :DDD) piinata ja pitkittää hiljaisuutta, oikein ilkikuriikseen saattaa minut tilaan, jossa huudan Jumalalle vain kahta kauheammin, niin kauheasti, että lopulta jo makaan päivästä toiseen kippurassa joogamatolla ja vain itken ja ulisen!! En pysty vastaamaan puhelimeen, en olemaan sosiaalinen, en muodostamaan järkeviä lauseita.
Ja sitten ne tulevat!! Tulevat SUURTEN opetusten kera, karttakeppi kädessään, valkeat liidut valmiina piirtämään taululleni oikein kunnon kaavioita, että VARMASTI ymmärrän, mistä on kyse. He selittävät yksityiskohtaisesti, kaikista yksinkertaisimpia ja varmasti kivuliaimpia esimerkkejä käyttäen, jotta tulevat varmasti ymmärretyksi minunkin pienessä päässäni. Tällä kertaa opetusoppitunnin nimi oli:
AINOA ASIA MIKÄ ON PYSYVÄÄ, ON MUUTOS
Jep. Tiedetään, ajattelen.
OLETKO IHAN VARMA?
Ööö.... no luulen olevani, haparoin.
NO MIKSI SITTEN AJATTELIT, ETTÄ TÄMÄ ASIA SINULLE TAPAHTUI?
Noooo, varmaan siksi, että en ole ymmärtänyt, että ainoa asia mikä on pysyvää, on muutos... myönnän punastellen.
He piirtävät yksityiskohtaiset, ihmeellisen rakkaudelliset kuviot minuun ja selittävät, mistä outo olotilani syntyi: minua opetettiin kädestä pitäen, mitä tarkoittaa, että ei pidä kiinnittyä mihinkään. Ja tällä kertaa tarkoitettiin että ei yhtään mihinkään. Jos tähän saakka olinkin saanut vuosien varrella täyslaidallisen kokemuksia siitä, mitä tapahtuu kun kiinnityn materiaan ja tunteisiini niin nyt näin yhtäkkiä hyvin kirkkaasti, miten tärkeää on pysyä kiinnittymättömänä myöskin tekemiseen ja ajatuksiinsa. Minua pidettiin pimennossa, että alkaisin kysellä mikä on hätänä, kiinnitettiin huomioni siihen, että on aika oppia jotain. Ymmärsin, että nyt kun tietyt asiat ovat saaneet elämässäni "päätepisteen" (maalliselta tasolta katsottuna, mutta todellisuudessahan ei ole alkua eikä loppua, vaan on vain jono asioita jotka tapahtuu jostakin johtuen eikä siinä mitään sen dramaattisempaa. Mutta maallisella tasolla), on aika kiittää niistä, kiittää kaikista upeista opetuksista, joita ne toivat tullessaan, kiittää kaikista niistä mielettömistä mahdollisuuksista henkiseen kasvuun, joita kaikki tilanteet pitivät sisällään; olemaan kiinnittymättä sekä tapahtumiin että niistä seuranneisiin oppeihin, olemaan odottamatta, että jotain tiettyä tapahtuisi sekä niistä johtuen että niiden jälkeen. Ymmärtää, että mikään saavutettu tila ei ole pysyvä, vaan ainoa pysyvä asia on muutos.
Vaikka mieleni yrittää kutoa ympärilleni verkkoja, saada henkeni pysymään kiinnittyneenä nyt paikoillaan, ottamaan jonkun tietyn tilan ja pysymään siinä seuraavat "vuodet", niin ymmärsin nyt erittäin selkeästi, että se ei ole enää mahdollista. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista, ei tässä ajassa. Vielä 20 vuotta sitten pystyit tekemään suunnitelmia, mutta tänä aikana, kun aikaa ei suunnilleen enää ole, se ei ole mahdollista. Heti kun alan olettamaan asioiden olevan nyt valmiita ja nyt mennään näillä asetuksilla, niin ei, tapahtuu jotain, joka mullistaa pakan totaalisesti ja suorastaan pakottaa vain luottamaan, että jokaisella jumalaisella hetkellä kaikki on järjestyksessä. Minun tehtäväni on enää vain rakastaa, luottaa ja uida mukana, ei harata vastaan, nousta välillä rannalle, alkaa säätämään ja epäröimään, että olenko oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa. Juuri nyt on kaikki hyvin. Kun asiat saavat "päätepisteensä", minun on vain päästettävä irti ja annettava uudelle tilaa astua elämääni. Kuinka paljon helpommalta irti päästäminen sitä kautta tuntuukaan: UUTTA ON TULOSSA! Kiitos, kiitos, kiitos! (Ja seuraava ajatus: ei ole mitään irtipäästämistä, kun ei ole mitään mistä pitäisi päästää irti. Kaikki vain On.)
Enkelini taisivat lähteä taas hetkeksi muihin hommiin. Tai ainakaan eivät nyt ole niin iholla. Taitavat pitää minuun pientä hajurakoa! :DD Tiedän, että päiväni maallisessa elämässä sellaisessa muodossa mitä ne ovat viimeisen vuoden ajan olleet, ovat päättyneet. On otettava uusi, alati muuttuva muoto vastaan ja luotettava siihen, että:
"Aamukajo kultaa rantojaan
pienen höyhenen
mä jostain syliin saan
Joku haluaa kai muistuttaa
päästä irti vaan
sua kannetaan"
Omillaan
K.Ranto
 |
| Illankajo Kotirannalla <3 |
