Yö saaristossa

Minun pitäisi nyt istua pietarilaisessa kiertoajelubussissa, ihastella kalpeaa Pietaria bussin ikkunoista, kuvata kiinnostuneena jokaista viehättävää maamerkkiä, olla sosiaalisena juttelemassa mukavia seurueeni keskellä. Retken päätteeksi menisimme ehkä syömään johonkin paikalliseen ravintolaan ja ihmettelisimme maan meille outoja tapoja ja ruokalistaa, hakisimme toisistamme salaa henkistä tukea ja turvaa ”miten täällä kuuluu toimia ettemme nolaisi itseämme vaan vaikuttaisimme siltä kuin olisimme aina olleet Pietarissa syömässä”-katseidemme välityksellä. Heittäisimme hauskoja sutkautuksia paikallisten tavoista toimia ja toisaalta ihailisimme sitä, miten ystävällistä palvelua saamme osaksemme.

Sen sijaan istun tässä kylmät sormet vilistäen näppäimistöllä, huppu päässä ja villasukat jalassa muutaman neliön hiukan hyisessä hytissäni laivassa, jonka ikkunoista avautuu avaruusalusta muistuttava rakennus. Olemme rantautuneena satamaan Pietarissa. Viereisellä pöydällä on toisesta maailmasta muistuttava koko omaisuuteni levällään: meikit, putelit ja purnukat, korut, uunituoreita levyjä ja superfoodeja pitkin pöytää. Sulassa sovussa tämän maailman kanssa on toinen maailmani: parit enkelikortit, Amma-malani, eilen ostettu uutuuskirja Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love sekä toinen vielä uunituoreempi kirja Stairways to Heaven. Kyllä, se on Lorna Byrnen kaksi päivää sitten ilmestynyt uutuuskirja, joka on suoraa jatkoa Enkeleitä hiuksissani-kirjalle. Tämä on myös ensimmäinen kirja, jonka rohkaistuin ostamaan englanniksi. Olen vältellyt kyseistä tapahtumaa, koska en koe osaavani englantia niin hyvin, että lukuhetkistä tulisi täysin nautittava. Mutta koska olen tänä syksynä sentään jo rohkaistunut kirjoittamaan hiukan englanniksi, ja koska myyjä niin ihanasti minua kannusti sanomalla ”mutta pitäähän polkupyörälläkin ajo opetella” (niin totta!!), niin uskaltauduin ostamaan myös tämän teoksen. Ja mikä nyt sitten ylipäätään olisi innostavampi lähtökohta uuden asian omaksumiselle, kuin se, että se tapahtuu enkeliaiheen ympärillä?? Luotan täysin siihen, että enkelit auttavat minua tässä, ja seuraava englanninkielisen teoksen ostaminen onkin sitten jo huomattavasti helpomman kynnyksen takana. Kiitos, kiitos, kiitos!

 

Katson näitä kahta maailmaani tässä pöydällä ja mietin, kumpi on houkuttelevampi, kumpi vetää enemmän puoleensa? Valinta ei ole vaikea – varsinkaan eilisillan keikan jälkeen. Eilispäivä oli sellainen päivä, että illan päätteeksi kirjoitin päiväkirjaani, että ”onko minua luotu näihin tehtäviin ollenkaan, vaan pitäisikö minun keskittyä aivan muihin juttuihin?”. Kyllä, olen juuri julkaisemassa uutta levyä, ja minun päähäni pälkähtää tällaisia täysin ajankohtaan sopimattomia ajatuksia. How nice indeed. Voin vain kiittää edelleen Luojaani, että julkaisen levyn itse, enkä ole kahlinnut itseäni mihinkään megakansainväliseen levy-yhtiöön (ei sinänsä, että sieltä kukaan olisi minun perääni huudellutkaan), joka sitoisi minut loppuelämäkseni johonkin tiettyyn karsinaan. Minua helpottaa ajatus, että voin julkaista tämän levyn, ja sitten taas rauhassa katsoa, mihin elämä seuraavaksi kuljettaa. Elää hetkessä.

Luin äsken unenpöpperössä tuota EatPrayLove-kirjaa - niin, olette kai jo kuulleet tästä kyseisestä kirjasta ja ensi viikolla ilmestyvästä leffasta????????? Ystäväni oli lukenut tämän kirjan jo aikoja sitten ja mainitsi siitä minulle. Vielä silloin minusta pelkkä nimikin kuulosti täysin turhanpäiväiseltä hömpältä, joten en lotkauttanut korvaani kyseiselle teokselle. Torstaina kuitenkin istuin Tiina-enkeli-kampaajallani Parkanossa ja käsiini osui juttu Julia Robertsista (lempinaisnäyttelijäni kautta aikojen), joka esittää pääosaa tässä Eat Pray Love-leffassa, ja jumitin lukemaan juttua, jossa luki suurin piirtein näin: ”olen hindulainen”, ”uskon sielunvaellukseen”, ”kasvatan lapseni hinduperinteiden mukaisesti, vaikka taustani on jotain aivan muuta”.... ja olin pudota penkiltä. MITÄ TÄMÄ NYT ON? Julia Roberts puhumassa sielunvaelluksesta ja hindulaisuudestaan?? Ja se miksi tämä aihe minua erityisesti ravisteli, oli tietenkin se, että tajusin samalla sekunnilla olevani tuota kaikkea itsekin. Hah surprise!!!!! Ihan niin kuin olisi ollut itselleni suurikin yllätys kaiken sen jälkeen, mitä olen viime vuosina läpikäynyt ja millaiseen elämänkatsomukseen olen samaistunut ja löytänyt siitä todellisen Itseni.

Joka tapauksessa juttu sykähdytti minua. Ja kun sitten juttua eteenpäin luettuani vielä tajusin, että leffassa olisi myös Javier Bardem (joka ”sattuu” myöskin olemaan kaikkien aikojen lempinäyttelijäni, ja juuri SE näyttelijä, joka saa polveni velliksi ja sydämeni läpättämään ja joka eittämättä ulkoisesti vastaa kaikkea sitä, millaiseksi tulevan mieheni kuvittelen.... :DDD -----  Hah, uskallan jo ajatella miehiä, HYVÄ minä!!! Ehkä en olekaan ihan tyystin ja lopullisesti nunnautunut näiden prosessien myötä!! :DDD), niin tajusin, että tämä leffa on nähtävä.

Eilen eksyin sitten Eranovaan. En todellakaan etsinyt mitään, enkä tiennyt miksi ihmeessä sinne tulin. Kaiken lisäksi ystäväni soitti juuri kauppaan sisään astuessani, joten ei minulla ollut edes tilaisuutta kunnolla perehtyä tarjontaan. Ja akkukin oli lopussa.... Kun lopetimme puhelun, vilkaisin hyllyt vielä kerran läpi ja tein jo matkaani ulos. Kunnes aivan ovensuussa tiskillä oli pieni paksu kirja, jonka otsikkona oli EatPrayLove ja kannessa komeili ihailemani pari Julia&Javier. Sekunninmurto-osan mietin, että hetkonen, nyt tässä on jotain hämärää: olen henkisiä kirjoja sisältävässä kaupassa, ja nyt tuossa tiskillä on hömppäromaani. Joku tässä kuvassa ei nyt ihan täsmää. Otin kirjan käteeni ja avasin sen sattumanvaraisesta kohdasta. Intia – ashram – guru – italia – romanssi – meditointihetket – avioero – oikeudenkäynnit..... HETKONEN!!! MITÄ TÄMÄ KIRJA OIKEIN SISÄLTÄÄ??????? Ahmin sitä sillä sekunnilla ja tajusin, että tämä kirja ei todellakaan ole mikään hömppäkirja, vaan tämä on nyt ihan jotain muuta. Keskustelin myyjän kanssa, ja hän kertoi kirjan taustoja. Ymmärsin, että minun oli saatava tämä kirja.

Ennen kuin jatkan juttua, niin kerrottakoon, että tämä kirjakauppareissu johti johonkin muuhunkin huikaisevaan: minun uutta albumiani on nyt saatavissa myös Eranovasta, ja tulevilla ensi viikon Hengen ja Tiedon-messuilla, joilla olen juontamassa koko viikonlopun ja tekemässä pienimuotoisen konsertin omista lauluistani lauantaipäivän päätteeksi klo:18-18.50, Eranova lupautui myymään levyäni myös siellä omassa pisteessään. Kiitos, kiitos, kiitos!

No niin, takaisin laivaan (ihan pienen mutkan kautta!! :P). Luin äsken unenpöpperössäni tätä nimenomaista kirjaa (jonka sisältö on häkellyttävän yhdenmukainen oman elämäni kanssa lähtien aina avioeroprosesseista ja kaiken uusiksi laittamisesta aina Italia-haaveisiini ja oman gurun löytämiseen....). Muut olivat lähteneet Pietariin hummailemaan, mutta minulla ei ollut voimia siihen. Tarvitsin aikaa itselleni. Tarvitsin myöskin aikaa sulattaakseni, että mitä eilen - tai itse asiassa menneen viikon aikana -  oikein tapahtui. Kaikki tapahtumat saivat minut kyseenalaistamaan koko maailmani, ja nyt vielä kirjaa lukiessani päähäni pälkähti täysin absurdi ajatus: kun kerran rakastan kirjoittamista, sekä pääni ja neljän seinän sisällä majailemista, niin miksi en voisi vain kirjoittaa? Pakkoko sitä sitten on väkisin jotain bändikeikkoja vääntää, kun joka kerta kun olen lähdössä sellaiselle, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin laki sallii. Ihan totta, joka jumalan kerta, kun olen viime aikoina lähtenyt bändikeikalle, niin IHAN MITÄ VAAN saattaa sattua. Nykyään melkein jo pelottaa lähteä reissuun. Eikä siinä mitään, jos MINULLE sattuu ja tapahtuu, mutta kun nyt on jo alkanut sattua muullekin seurueelle.... Tällä kertaa esimerkiksi unohdin kaikki tukkaputelini ja –kähertimeni kotiin (ehkä minulle yritetään viestittää, että minun ei kuuluisi enää tehdä sellaista työtä, joka vaatii tätä määrää kuontalon fiksaamista. Itse asiassa, eilen kun meikkasin, niin se tuntui aivan naurettavalta puuhalta. Singahdin välittömästi yhtäkkiä Intiaan, jossa hyvä jos ripsaria naamaani laitoin ja olin täysin tyytyväinen olemukseeni. Mutta tähän ammattiin naamanfiksaaminenkin valitettavasti kuuluu), unohdin puhelimen laturin kotiin (kyllä, joku halusi minulle täydellisen rauhan levyn julkaisusta aiheutuneen sekuntiaikatauluni keskeyttämiseksi. Toki sain kitaristiltamme laturin lainaksi, että sain puhelimen ladattua, koska saattaisin sitä kuitenkin jossain vaiheessa tarvita, koska olen yli viikon reissussa. Mutta ymmärsin yskän). Laivalle mentäessä seisoin terminaalin edessä odottamassa kiltisti bändiä, että voisimme sitten yhdessä mennä laivaan ja selvittää kaikki sisäänmenorituaalit. Tämä kun oli laiva, jossa en ollut koskaan ollut. Itse asiassa tämä oli kolmas viikonloppu, kun kyseisessä laivassa ylipäätään olisi elävää musiikkia. Seisoin ja seisoin terminaalin edessä ja odotin. Heidän piti olla puoli neljältä paikalla. Puhelimestani oli ironisesti jo loppunut akku, joten minulla ei ollut puhelinta käytössä, enkä näin ollen tiennyt ajan kulua. Niinpä vain seisoin siinä laiturilla autojen ja bussien lomassa, katsellen kun ihmisiä tuli ja meni, yrittäen nauttia syysauringosta ja samalla valvoa, ettei parkkipirkot tulisi laittamaan muistomerkkiään autoni ikkunaan. Aika kului, bändiä ei näkynyt. Aloitin mantraamisen, että tekisin edes jotain hyödyllistä. Aikaa kului lisää. Kun he sitten lopulta saapuivat melkein kolme varttia myöhässä, he kertoivat olleensa jumissa Mannerheimintiellä koko tämän ajan. Eikä siinä vielä kaikki, autosta oli kesken ruuhkan hajonnut ohjaustehostin. Näytössä oli vain valot vilkkunut ja ollut teksti SEIS. En voinut olla ajattelematta, että tämä kuuluu tähän samaan sarjaan: jotain yritetään kovasti kertoa, mutta mitä?

Laivaan tullessa olimme etukäteen saaneet ohjeistuksen, että minun tulisi laulaa illan keikalla nimenomaan omia levybiisejäni (niin, omien levybiisien esittäminen ei ole mitenkään itsestään selvää kun olet iskelmäartisti, ja varsinkin kun olet entisessä elämässäsi saanut kutreillesi tangokuningattaren kruunun. Usein on niin, että iskelmäartistien odotetaan palvelevan tanssikansaa esittämällä perinteistä tanssimusiikkia, omista levybiiseistä viis. Ja varsinkin siinä tilanteessa asialla ei ole merkitystä, kun et ole lyönyt ihan tuhannella levybiisiesi kanssa suuren yleisön tietoisuuden läpi. Mikä on ihan ymmärrettävää. Kai. Välillä sitä miettii, että ei popartisteille kukaan tule huutamaan lavan eteen pää punaisena, että ”kuinka kehtaatte soittaa noin hirvittävää musiikkia, tänne on tultu Tanssimaan!! Me haluamme valssia ja tangoa emmekä mitään tuollaista renkutusta!” No, näin kävi eilen. 

Toteutimme tilaajan toivetta levybiisimusiikista, ja turpaan tuli. Minulla oli kyllä ollut asiasta jo kotoa lähtiessä vahva fiilis, että näinköhän on, että voisimme pelkkiä levylauluja soittaa, laivoilla kun yleensä on kuitenkin niin monenikäisiä ihmisiä, että olisi hyvä varautua hiukan monipuolisempaan ohjelmistoon. Mutta sivuutin tuntoni. En päässyt kuitenkaan toista biisiä pidemmälle, kun vanha herra tuli eteeni huutamaan aivan raivon vallassa nyrkkiä ilmassa puiden, ja käyttäen juurikin noita kitkeriä sanoja. Olin jo valmiiksi täydellisen väsynyt sekuntiaikataulustani ja valvotuista öistä levyn kanssa, ja kun joku tulee eteeni huutamaan pää punaisena, niin juuri enempää ei tarvita: tuo kohtaus oli katkaista kamelilta selän lopullisesti. Katsoin vanhaa herraa suoraan silmiin, hymyilin, enkä puhunut mitään. Pysyin zeniläisen rauhallisena ja otin hänen hyökkäävät energiansa vastaan. Ulospäin. Mutta syvällä sisimmässäni sisälmykseni kääntyivät ympäri, minua oksetti ja pyörrytti ja sieluni itki verisintä, paksuinta verta, mitä olin koskaan voinut kuvitellakaan. Tajusin sillä sekunnilla, että nyt on valinnan paikka. Oli enää yhdestä henkäyksestä kiinni, että lähden kävelemään lavalta tyynesti hyttiini ja jätän bändin yksin lauteille kuin hanskat kädestäni, enkä palaa enää koskaan. Sattui niin vietävästi. Sieluni huusi Jumalalle, että AUTA!!!!! NÄYTÄ MISSÄ MUN PAIKKANI ON!!!! HALUATKO TOSIAAN MINUN LÄHTEVÄN KÄVELEMÄÄN?? NYT??? SITÄKÖ NÄMÄ KAIKKI MERKIT OVAT MINULLE YRITTÄNEET VIESTITTÄÄ???? Vaikka sitä on melkoisia kuoria 17-vuoden uransa aikana itseään suojellakseen oppinut yllensä kehittämään, niin joskus joku asia on vain liikaa. Bändini oli nähnyt hirvittävästi vaivaa opiskellakseen viikossa kaikki uudet biisini esityskuntoon, minä olin roudannut selkä vääränä uusia levyjä jopa laivaan saakka siinä toivossa, että joku biisit kuultuaan ehkä haluaisi ostaa levyn kotiinsa, vääntänyt yötä myöten asioita kondikseen ja käynyt jopa kampaajalla ja vaatekaupassa (!!!!), että olisi kiva nousta lavalle ihmisten eteen ja aloittaa uuden levyn promoaminen. Ja sitten tulos on tämä. Täydellinen farssi, joka jo nyt tietenkin jopa naurattaa: joku yrittää sanoa, että vähemmälläkin yrittämisellä selviäisi. Mutta kun ego luo tälläisiä illuusioita, että nyt kun olet julkaisemassa uutta levyä, niin sinun täytyy PANOSTAA!!!! Mutta nykyään joka kerta kun alan panostaa, niin asiat menevät vain hullumpaan suuntaan. Olenhan siitä kirjoittanut täälläkin monta kertaa, että yliyrittäminen ei koskaan vie asioita oikeaan suuntaan, vaan asioiden täytyy antaa tapahtua luonnostaan, luonnollisessa virrassaan, synkronismissaan. Tulin osoittaneeksi jälleen itselleni todeksi, että niin se vain on. Kun alan itse säätää, niin seurauksena on katastrofi.

No, pysyin lavalla, hymyssä suin. Bändillä oli hetken aikaa pasmat aivan yhtä lailla sekaisin kuin minullakin. Yritimme silti säilyttää ilomme, sisäisten kyyneleiden valuessa pitkin poskiani, muodostaen kokonaisen valtameren allemme. (Ja ei,  en itkeny pelkästään tämän ihmisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta, vaan tämä itku taisi piti sisällään monia muitakin itkemättömiä itkuja, niin kuin aina...) Ensimmäisen setin jälkeen rakas pikkuveljeni, joka soittaa bassoa tässä bändissä, nappasi saman tien nuotit kainaloonsa tietäen jo mitä sanoisin seuraavaksi: hätäkokous, kurssimuutos. Minua joka kerta liikuttaa veljeni ajatustenlukutaidot. En tiedä millaisia kaksoisliekkejä olemme, mutta joka tapauksessa hän jo toistamiseen tämän päivän aikana tiesi, mitä tuleman pitäisi. 

Se ensimmäinen kerta tapahtui vain paria tuntia aiemmin, kun kävin ihanassa Carusellissa teellä ennen laivaan menoa, ja yhtäkkiä merta ihaillessani kehoni lävisti kauhun tunne: OLGA!! En muistanut antaa äidille avainta, että hän pääsee ruokkimaan Olgaa minun poissa ollessani. Tässä vaiheessa puhelimessani oli vielä hitusen akkua jäljellä ja sain soitettua paniikkipuhelun isälle. Eiiih, hän oli jo lähtenyt reissuun, mutta jos mikään muu ei auttaisi, hän palaisi reissulta vielä antamaan Olgalle ruokaa ja äidille avaimeni. Niin, perheeni on täynnä enkeleitä, en tiedä pyyteettömämpiä ihmisiä. He ovat aina rientämässä vaikka pää kainalossa apuun, vaikka tuhansien kilometrien päästä. Kiitos, kiitos, kiitos! Seuraavaksi soitin veljelleni paniikkipuhelun, joka rauhallisesti kertoi, että kaikki on hyvin: hän oli ajatellut jo asian ja vienyt avaimen äidilleni ennen kuin lähtivät ajamaan Helsinkiin. Tsuhum!!!!!! Ei ole todellista!!!! Veljeni oli taas toiminut aivoinani! Kiitos, kiitos, kiitos!! Ja minä vain seison monttu auki siinä Carusellin takana meren rannalla ja tajuan, että ihan kaikki piuhat eivät ole minun päässäni paikoillaan, kun tälläistä pääsee tapahtumaan. Että olisiko ollut hiukan liian monta rautaa tulessa viime aikoina.....??????? hmm..... olisi. Ystäväni jo lähettikin eilen yöllä viestin, jossa hän toivoi, että huolehtisin, että en buukkaa kalenteriani ensi vuodelle tällä menolla ihan täyteen. Että muistaisin levätäkin. Tuoreena levy-yhtiön johtajattarena se tuntui vielä viime viikolla täysin mahdottomalta ajatukselta. Mutta eilisillan jälkeen se tuntuu tärkeämmältä kuin mikään koskaan. Jopa niin tärkeältä, että tässä nyt kyseenalaistan koko toiminnan järkevyyden! Haha, levy-yhtiölläni on loistava tulevaisuus!! :DDD Ja loppujen lopuksi se on vain minun pikkufirmani, joka ei merkitse tuon taivaallista tässä maailmankaikkeudessa eikä missään muuallakaan. Minä julkaisen nyt tämän yhden levyn – ”ja se sitten siitä, mun vaatekaappiin sulle tilaa teen... En mä edes tunne Sua, mut jotenkin jo muutat mua, Sun kanssa on mun maailmassa, kaikki kohdallaan. Kai hullulta tää kuulostaa, mutten voi kuin olla vaan, ja odottaa. Sua odottaa.”

Niin, menimme ajatustenlukubändini kanssa tauolle ja vaihdoimme kurssia. Simsalabim, ohjelmistossamme oli yhtäkkiä tangoa ja foksia. Mitäpä sitä maailmanpalvelija ei tekisi yleisönsä eteen. Palatessamme lavalle, ensimmäisten laulujen aikana huomasin miehen tulevan tanssimaan daaminsa kanssa, katsovan minua haastavasti. Sitten hän tuli luokseni taas kiroamaan ”kyllä minä tiedän, että sinä olet hyvä laulamaan, mutta kyllä sinun pitäisi kuitenkin esittää oikeaa musiikkia”-fraaseineen. Otin vanhan miehen kädet hellästi omiin käsiini, katsoin suoraan silmiin ja pahoittelin ”vääriä lauluvalintojani” koko sydämestäni. Hän suli käsiini ja pahoitteli katseellaan, että oli niin pahasti minulle sanonut. Kohtaaminen muuttui hyvin kauniiksi. Ja minä lauloin seuraavaksi tangoa. Yö saaristossa.

* * *

Nostin yöllä keikan jälkeen asioille enkelikortteja, ja sain kaksi kertaa tämän kortin Arkkienkeli Mikaelilta:

WRITE ABOUT YOUR THOUGHTS AND FEELINGS

Sekä vielä

GOD IS IN CHARGE

Ja nyt yhtäkkiä tätä kirjoittaessani muistin, että olin tälläisiä kortteja nostanut. Toinen jännittävä huomio on se, että nyt kun olen kirjoittanut tämän kaiken mitä juuri luit, niin huomaan, että KAIKKI kehoni kivut ovat hävinneet. Olen koko viikon kärsinyt todella pahoista kivuista koko kehossani, en ole pystynyt edes joogaamaan, koska kehon venyttely on tuntunut täysin mahdottomalta. TÄNÄ AAMUNA, ENNEN TÄTÄ KIRJOITUSTA viimeksi ajattelin, että huh, meneepä kroppa nopeasti huonoon kuntoon, jos jää pari joogapäivää väliin. Intiasta tuloni jälkeen, kun en ole joogannut kertaakaan, koska käytännössä olen tehnyt töitä 24/7, hyvä jos edes olen nukkunut, puhumattakaan että olisi ollut aikaa hiljentyä tai vain olla. Kyllä sitä vähän ihmettelinkin, että miten joogaamattomuus muka voisi näin nopeasti, ihan muutamassa päivässä vaikuttaa näin radikaalisti kehooni!??! Koko kehoni on melkein huutanut kivusta, joka paikka on tuntunut ylikireältä, istuminenkin on ollut vaikeaa, koska koko kehossa on koko ajan ollut ”vetämisen” tunne, siis ei missään energioissa, vaan ihan fyysisessä kehossa, silkkaa kireyttä siis. Ja nyt kun sain tämän kaiken tähän ulos, ANNOIN TOTAALISESTI AIKAA ITSELLENI, HUOMIOILLENI, TUNTEMUKSILLENI, ALITAJUISILLEKIN AJATUKSILLE, PYSÄHDYIN JA KUUNTELIN, MISSÄ MENNÄÄN, NIIN TÄSSÄ OLLAAN: kehoa ei vaivaa enää mikään!! Ei kerta kaikkiaan mikään!! Tulin todistaneeksi itselleni täysin aukottomasti, miten välittömässä yhteydessä, täydellisessä symbioosissa keho ja mieli elää keskenään!!! Jos mieleni on epäbalanssissa, niin se heijastuu välittömästi kehooni!!! HUH! HUIKEAA!!! Eipä ihme, että enkelitkin oikein tuplasti kehottivat vain kirjoittamaan!!!!! Kiitos, kiitos, kiitos!!!!!

Ja mitä niihin kahteen maailmaan tulee, niin Yhtähän ne ovat, eivät ollenkaan niin erillisinä toisistaan, mitä minusta saattaa välillä tuntua. Oivallan, että minua iskettiin lopulta siihen kohtaan, missä se minussa kipeimmin tuntuisi. GOD IS IN CHARGE . Kun en jästipäänä vähemmällä ymmärrä, niin piti tulla kehokivut, piti tulla nämä kaikki eiliset tapahtumat, ja piti tulla varsinkin tämä kohtaus eilisellä keikalla, joka laittaisi minut kerta kaikkiaan polvilleen. Jopa niin polvilleen, että kyseenalaistan sen, mihin tunnen minut luotaneen: esiintymään, laulamaan. Sain jälleen kerran opetuksen siitä, että MINÄ EN NÄITÄ HOMMIA JOHDA, MINUN EI PIDÄ OTTAA OHJIA KÄSIINI, VAAN MINUN PITÄÄ VAIN KUUNNELLA, JA TOIMIA VASTA SITTEN, KUN SAAN SIIHEN LUVAN JUMALALTA (pahoittelen tätä nimeämistä, mutta ehkä nyt on aika alkaa käyttämään sen tahon nimeä, jolle kunnia oikeasti kuuluu ja lakata väistelemästä sitä käyttämällä nimeä ”korkeampi voima” etc. Välillä Jumala-sanan käyttäminen on vain hiukan pelottanut. Se tuntuu niin isolta ja arvokkaalta ja mahtipontiselta minun pienen ihmisen lausuttavaksi. Mutta nyt lupaan opetella) JA TISMALLEEN NIIDEN OHJEIDEN MUKAAN, MITEN MINUA PYYDETÄÄN TOIMIMAAN. Jos jo monta päivää sitten tuli tunne, että pitää esittää muitakin kuin omia biisejä, niin silloin PITÄÄ esittää muitakin kuin omia biisejä. Mutta toisaalta, jos niin olisin tehnyt, tämä oppitunti olisi jäänyt saamatta, tai se olisi annettu jollain vieläkin hevimmällä konstilla, jotta taas palautuisin takaisin yhteyteen Alkul...... ei vaan JUMALANI kanssa.

Nyt vedän verkkarit jalkaan ja lähden kannelle tuoksuttelemaan raitista ilmaa. Tai jos oikein villiksi heittäydyn, niin lähden kävelylle Pietariin. Se vasta olisikin jotain.

Om Namah Shivaya.

Halauksin,

Deepthi