"Pariisissa rakastan itseäni enemmän", huomaan ajattelevani, kun katson itseäni hämärän vessan peilistä. Muutamat parin viikon
hyvin intensiivisen reissussaoloaikana kerääntyneet lisäkilotkaan eivät häiritse nyt
mielenrauhaani. Pariisi saa nekin näyttämään kauniimmalta, melkein
viehättäviltä. Tosin, jos tarkemmin ajattelen, kyse ei ole edes niistä kiloista,
vaan siitä miltä kroppa tuntuu. Olen
syönyt kaksin käsin leipää ja sokeria, ja olo on todella sen mukainen:
R-A-S-K-A-S. Kuka on keksinyt, että ihmisen pitää syödä kyseisiä aineksia? Ja
sitten kun on kerran lähtenyt tälle tielle (puhdistamaan kehoaan, mieltään ja
koko elämäänsä), niin sen myötä tulee luonnollisesti myös (kehon) herkistyminen.
Kaikelle. Valitettavasti myös ruoka-aineille. Päätän jättää hiilarit taas vähemmälle.
Olen siis mitä kauneimmassa Pariisissa, jossa harmaat
pilvet riippuvat kaupungin yllä, uhaten tuoda illaksi romanttisen vesisateen. Huoneeni on ihana pikkuinen kolo, jossa on bordellin
punaiset verhot ja sävy sävyyn sopiva kokolattiamatto. Koko hotelli tuntuu niin kuin jonkun teatterimusikaalin lavastukselta. Käytävät ovat niin kapeita, että mahdun tuskin niillä laukkuani vetämään perässäni. Rappuset ovat kuin paperia, kuin sellaista ohutta näyttämövaneria, joka voi pettää allani ihan millä hetkellä hyvänsä. Seinät on maalattu sellaisin sävyin, kuin kulkisin jatkuvasti kummitustalossa. Ikkunat ovat... tiedäthän... kuten elokuvissa. Ne aukeavat keskeltä ja takana on –
mikäs muukaan kuin – ranskalainen parveke, jossa on viherkasveja. Kuinka söpöä. Enää puuttuu se Romeo tuolta ikkunan alta vislaamasta. Ai niin, nythän ollaankin Pariisissa eikä Roomassa... Olen lukenut liikaa EatPrayLove-kirjaa...
Olen jo aukaissut matkalaukkuni ja kaivanut illan pitkän
puvun esiin. Kohta lähden kipittämään sen kanssa pitkin pariisilaisia kujia
parin korttelin päässä olevalle esiintymispaikalle silittääkseni matkan aikana
syntyneet rypyt. Voi kun joku voisi silittää minunkin ryppyni niin helposti!
Ehdin nukkua viime yönä kolme ja puoli tuntia ystäväni asunnossa. Heräsin vähän
vaille neljä siihen, kun ikkunan takana pauhasi yhtäkkiä omituisen kovaääninen
myrsky. Piti oikein nousta katsomaan, että mistäs nyt tuulee. Ja samassa
herätyskellokin jo soi. Ei muuta kuin pakkelit naamaan ja lentokentälle.
Tänään taas tajusin, että rakastan matkustamista. Miten se voikin edelleen, 17 vuoden
jälkeen tuntua niin mukavalta, kuin toiselta luonnoltani. Rakastan tulla uusiin
paikkoihin, katsoa, kuinka kauan menee, kun olen taas kuin kotonani. Yleensä
siihen menee aikaa noin kaksi sekuntia. Siinä vaiheessa kun muut vielä haeskelevat omaa huonettaan, minä olen jo aikoja sitten asettunut taloksi. Taannoin
ensimmäisellä Intian matkallakin siellä jo kymmenen vuotta vieraillut ystäväni
sanoi, että ”miten sä tulet tänne niin kuin olisit aina ollut täällä?” En
tiedä. Joku on hyvä matematiikassa, minä olen hyvä kotiutumaan, missä ja milloin vaan.
Mutta nyt, nyt on aika tehdä punaisella kokolattiamatolla
rauhoittavat pikkujoogat, maata hetken paikoillaan ja kuunnella avonaisista
ikkunoista iloisena pulppuavaa ranskalaista kuulumisten vaihtoa ja korkokenkien
kopinaa. Tänä iltana sateiseen yöhön kipunoi kaipuun kyynelinä laulut Anna
mun tulla kotiin ja Läikytät mua, sekä intohimoiset tangot Kylmä rakkaus ja Soi
maininki hiljainen.
Tänä yönä Pariisi on minun rakastajani. Annan sen helliä minua sulosoinnuillaan, kietoa minut viehättävään, lempeään syleilyynsä, saada minut autuaallisesti unohtamaan itseni...
"Missä kuljenkaan, muistan vain Sun..."
