Alhaalta ashramin pihalta kuuluu vielä iloinen puheensorina. Sorinaan sekoittuu lasten ääniä, lintujen kirkumista ja meren armoton jylinä. Joku tekee iltasiivoja ja lakaisee lattiaa kerrosta alempana. Siih, siih, siih, kuuluu harjasta. Takavedet on tyyntyneet, aurinko laskenut jo monta tuntia sitten, ja edessäni loistaa sama kirkas tähti, jonka tiedän näkyvän lapsuuden kotinikin takkahuoneen ikkunasta. Istun kerrostalon 15.kerroksen parvekkeella. Sää on vielä lämmin kuin linnun maito, iho hikinen päivän touhujen jäljiltä.
Olen kotona. Se on ihmeellinen tunne. Rauha. Rakkaus. Tyyni mieli. <3
Saavuin ashramiin uuden vuoden aattona. Matka tänne oli täynnä yllätyksiä ja Amman ihmeitä. Seisoin Helsingin lentokentällä odottamassa omaa vuoroani lähtöselvitykseen pienen matkalaukun, kassin ja käsimatkatavaralaukun kanssa. Minun edessäni oli enää yksi ennen minua, kun yhtäkkiä tuli tunne, että en voi tavanomaiseen tapaani ottaa koneeseen sekä kassia että käsimatkatavaralaukkuani. Aloin viime tingassa vaihtaa kassista tavaroita pienenpään kassiini, ja ottaa mukaan vain sen, mitä todella tarvitsen. Tietokoneeni, puhdas paita, passi ja lompakko, Amma-nukkeni, archana-kirja, Fraktaaliaika-kirja sekä Cocovin trailmixin ja raakasuklaata. Muut tungin isompaan kassiini. Minulle tuli ajatus, että jos joudun yhtään juoksemaan Istanbulin kentällä, niin isompi laukku on siellä kovasti tiellä. Tiedän jo kokemuksesta, että Helsingin koneesta Mumbain koneeseen vaihto tapahtuu aivan toisessa päässä terminaalia. Lähetin siis ruumaan sekä matkalaukun että isomman kassini, normaaleista tavoistani poiketen. Läpivalaisussa ottivat varmuuden vuoksi vielä hammastahnanikin pois.
Hiljalleen kuva alkoi selvitä. Istuimme odottamassa Helsingin koneen lähtöä reippaasti yliaikaa. Kävin jo kysymässä tiskilläkin, että ehdinköhän Mumbain koneeseen Istanbulissa ollenkaan? Lentoemot vakuuttivat, että ehdin kyllä. Katsoin lentolippuja: ohhoh, vaihtoaikaa olisi perillä tasan 70minuuttia, ja tiedän, että siitä ainakin puoli tuntia menee terminaalista toiseen siirtymiseen. Kun istuin koneeseen, se oli jo valmiiksi kolme varttia myöhässä. Joten nyt tulisi jännät paikat.
Istanbuliin päästessani kiitin jälleen ohjaustani: juoksin minkä kintuistani pääsin terminaalista toiseen, pikkukassi olallani keikkuen, hyvä etten heittänyt kenkiänikin jaloistani huitsin nevadaan. Ne kun olivat jo valmiiksi nähneet niin monta Intian matkaa, että hyvä että läjässä pysyivät. Luojan kiitos iso kassi oli sentään mennyt ruumaan, eikä minun tarvinnut rontata sitä mukanani. Huomasin koneessa takanani istuneen intialaisen suunnilleen samanikäisen miehen juoksevan edelläni. Minua hymyilytti: Amma oli lähettänyt minulle vielä paikallisen henkilön avuksi osaamaan oikeaan koneeseen. Huudahdin hänelle "Are you going to Mumbai?" "YES!!" Ja niin juoksimme henkihieverissä ja samalla nauraen, että "juokse sinä edellä, minä kerron että tulet perässä", ja päinvastoin, jos jompi kumpi pääsi selvityksistä ennemmin. Lopulta rojahdimme Istanbulin lentokenttäbussiin hikisinä ja puuskuttaen - ja nauraen! "We made it!!" Ja kamoista viis, pääasia, että ehtisin edes itse ajoissa ashramiin, ennen kuin vuosi vaihtuisi.
Mumbain päässä sitten selvisi, että vaikka me ehdimme hienosti koneeseen, niin laukkumme todella eivät vartin vaihtoon ehtineet mukaan. Jälleen kiitin Ammaa, joka järjesti tämän ihanan intialaismiehen mukaani, joka osasi paikallista kieltä ja täten selvittää mitä tapahtuu. Kello oli aamuviisi, kun täytimme lentoyhtiön papereita Mumbain ulkomaanterminaalissa. He lupasivat toimittaa laukkumme perille "as soon as possible, maybe tomorrow". Jep. Vastineeksi he ojensivat meille pienen pussukan käteen, jossa olisi hiukan siistiytymisvälineitä.
Aamun tunnit vietin Mumbain kotimaanterminaalissa. Ehdin lentokenttäbussissa saada selville, että uusi ystäväni oli ollut Suomessa viettämässä joulua suomalaisten ystäviensä luona. Olin myös ehtinyt selvittää, että myös hänen oma äitinsä on Amman pitkäaikainen seuraaja. Hänen silmänsä kirkastuivat heti, kun hän kuuli mihin olen matkalla. <3 Aamuyön tunteina kuitenkin kadotimme toisemme kotimaan terminaalissa. Hän lensi Cochiniin, minä olin matkalla Trivandrumiin.
Istuin, luin ja nuokuin penkeillä, kunnes aamuyhdeltätoista sain nousta koneeseen. Pian olinkin jo Trivandrumin helteessä juoksemassa Amman ashramin oman taksinkuljettajan perässä pitkin lentokentän parkkipaikkaa, kun etsimme mihin hän oli jättänyt taksinsa. Hiphei, löytyi! Kun pääsimme matkaan, alkoi sataa rajusti. Ihmettelin sitä, koska eihän tähän aikaan vuodesta pitäisi sataa. Totesin, että säät ovat täällä päässä sekaisin kuin seinäkello, aivan kuin Suomessakin. Rankkasade yltyi mitä lähemmäksi ashramia pääsimme. Mutta kuinkas ollakaan, kun pääsin perille sen yhden ainokaisen käsilaukkuseni kanssa, aurinko jo pilkisti pilven takaa.
Ystävättäreni oli minua jo vastassa, ja suunnistimme ensimmäinenä kirjoittautumaan sisään sekä vaatekauppaan! Minulla ei ollut kuin yksi vaivainen tunika mukana, ja senkin olin joutunut vaihtamaan päälleni jo Mumbaissa, että en kuolisi kuumuuteen mustan poolopaitani kanssa. Se oli luonnollisesti vaihdon tarpeessa.
Kohta kiipesimme jo tuttuja portaita pitkin tuttuun kotirakennukseen, ja pääsin asettumaan mitättömän omaisuuteni kanssa. Huoneessa olisi minun lisäkseni kolme tuttua ihanaa suomalaisnaista, jotka olivat jo laittaneet minulle patjankin lattialle valmiiksi. Siellä nyt sitten jaamme ruhtinaalliset pari neliötä neljästään, tilaa juuri ja juuri sen verran, että pystymme patjojemme välissä sukkuloimaan. <3
Kun sitten avasin lentoyhtiöltä saamani pussukan, yllätyin varsin iloisesti. Amma on näköjään ottanut kaiken huomioon. <3
Jatkuu ensi numerossa... :)
Love,
Deepthi
