Om Namah Shivaya Rakkaat,
Täällä aamuaurinko juuri nousee takavesien ja palmujen takaa, aamuarchanat ja joogat on tehty, ja katselen parvekkeeltani kuinka opiskelijat ylittävät vaaleanpunaista takavesien siltaa mennäkseen toiselle puolelle kouluun Amman yliopistoon, ja kuka minnekin. Kauniit, valtavat kotkat kaartelevat yläpuolellani, ja taakseni tuli juuri istumaan omalle joogamatolleen yksi Amman seuraajista. Hän tapaa tulla aina puoli tuntia minun jälkeeni samalle parvelle tekemään omaa meditaatiotaan. Joten tässä olemme: minä, sinä, hän ja Intian Jumalainen Aamu.
Takana on yli viikko aivan uskomattomia päiviä, enkä tiedä enää mistä aloittaisin. Sydämeni pakahtuu kaikesta siitä, mitä saan täällä joka päivä kokea ja todistaa omin silmin. Taivas maan päällä. Samalla mitä armottomin mielen koulu, ja hyväilevin sielun hoitokoti. Kaikki samassa paketissa. <3
Ihollani ja mielenkuvina on tuoreimpana kuitenkin muistissa eiliset kokemukseni. Niiden kokemusten johdosta kamerassani on nyt liuta aivan ihania muistoja, päiväkirjani välissä puolestaan sydämin varustettu piirustus, archana-kirjani välissä kaksi punaista kukkaa, ja kynsissäni kaunis violetti sävy.
Pääsin eilen ex-tempore täyttämään yhden pitkäaikaisista toiveistani: vierailemaan Amman orpokodissa. Huonetoverini sanoi yhtäkkiä toissa iltana, että huomenna lähtee bussi orpokotiin, ja hänen pitää mennä tuuraamaan kahvilaan paria sinne lähtijää. Minut lävisti tuttu "sähköisku" sanan "orpokoti" kohdalla, ja kaikki aistini olivat yhtäkkiä täydessä terässä. Mitä? Missä? Milloin? Mahtuuko vielä kyytiin??
Kävin vielä samaisena iltana Info Centerissä kysymässä, olisiko matkalle vielä tilaa. Ei kuulemma ollut. Hmm... Mutta minun tunteeni ei jättänyt minua rauhaan: Minun päiväohjelmaani kuuluisi aivan varmasti huomenna vierailu orpokodissa. Päätin mennä aamulla bussille katsomaan, jos joku olisi perunut tulonsa, ja pääsisin hänen tilalleen mukaan bussiin.
Aamulla pakkasin laukkuni sitä mukaa, että paikka löytyisi. Tein myös kaikki aamun toimeni ajatellen, että en olisi ashramissa koko päivänä. Hain nopsaan aamupalaa ja menin ne käsissäni bussille katsomaan tilannetta. Löysin matkasta vastaavan järjestäjän ja kysyin onko tullut peruutuspaikkoja. Hän sanoi, että ei ole, mutta he olivat saaneet isomman bussin matkaa varten, mitä olivat ajatelleet, joten mahtuisin hyvin mukaan!!! Ooooohhh, kiitos kiitos kiitos Amma!!!!! <3 <3 <3 En ollut uskoa korviani ja täytyin suuresta kiitollisuudesta: minä tosiaan pääsisin mukaan!! *Miten sitä joka kerta häämmästyykin näitä asioita, vaikka sisäisesti tietää täysin vedenpitävästi, mitä tulee tapahtumaan!! Hihiih!!*
Joten ei muuta kuin matkaan. Matkalla mietin, että mitäköhän perillä odottaa. Olin varautunut siihen, että särjen sydämeni täysin, ja että tahtoisin kaapata kaikki lapset mukaani ja viedä heidät "parempiin" oloihin. Voi Amma miten väärässä olinkaan!! Perillä meitä odotti paikka, jota he itse kutsuivat enneminkin "keskukseksi" kuin orpokodiksi. Lapset eivät olleet mitään pikkulapsia, vaan erittäin energisiä ja onnellisen oloisia 9-14-vuotiaita lapsia; tyttöjä ja poikia. Ei häivääkään surusta, epätoivosta tai yksinäisyydestä. Päinvastoin, he olivat hyvin voimallisia, itsenäisiä lapsia, joilla oli terve ilo ja luottamus katseessa, ja voimaa vaikka muille jakaa! Se oli ihmeellistä katseltavaa. Oli vaikeaa edes ajatella, että nämä lapset ovat oikeasti lähtöisin hyvin vaikeista olosuhteista; ja siinä he nyt tanssivat, lauloivat, soittivat ja iloitsivat meidän nenämme edessä voimallisempana kuin moni omissa perheissään asustava lapsi.
Tuo paikka on ensimmäinen Amman perustama avustuskohde, joka aloitti toimintansa 1989 vain muutamalla lapsella. Kylän ihmiset olivat tulleet Amman luo suruineen ja huolineen kertomaan, että heillä ei ole antaa lapsilleen edes kunnon ruokaa, puhumattakaan koulutuksesta, vaatteista tai muista perustarpeista. He rukoilivat Ammaa auttamaan. Amman sydän suli näiden rukousten johdosta, ja hän laittoi brachmacharinsa asialle etsimään nuo kodit, jotka eniten tarvitsivat apua, sekä etsimään myös paikan lapsille. He löysivät tämän orpokotipaikan, joka oli aiemmin toisen omistuksessa. Nyt Amma joukkoineen osti ja kunnosti sen. Pian orpokoti oli perustettu, ja tänä päivänä siellä on noin 500 lasta. Amman hyväntekeväisyysprojektit takaavat näille lapsille peruskoulutuksen, jonka jälkeen he siirtyvät yleensä Amman perustamiin yliopistoihin tai muihin koulutuspaikkoihin. Kaiken tämän lisäksi Amma vielä tarvittaessa auttaa nuoria tulevien häiden kustantamisessa. Käytännössä orpokotiin pääsy on siis aivan valtava siunaus. Ja sen energian voi todella aistia tuossa paikassa. Se on täynnä iloa, kiitollisuutta ja hyvin rakastavaa valoa. Lapset saavat tuossa keskuksessa - eivät pelkästään koulutuksen - vaan heille opetetaan myös terveet, henkiset arvot, jolloin heistä kasvaa vahvoja ja itsenäisiä, toiset huomioon ottavia ihmisiä. Heidät opetetaan mm.kokkaamaan, pesemään pyykkiä ja pitämään hyvää huolta toisistaan. Sen lisäksi heitä opetetaan meditoimaan, toistamaan mantroja sekä laulamaan antaumuksellisia lauluja. Usein isommat lapset hoitavat pienempiä, ja näin he kasvavat hyvin tiiviiksi perheeksi. 
Tullessamme paikalle, meidät istutettiin ensimmäisenä ulos muovituoleille, ja yksi pojista tarjosi meille chaita. Sitten ilmestyivät tytöt rumpujensa, puhaltimiensa ja kellojensa kanssa ja pitivät meille huikean esityksen. Voi sitä antaumusta ja edelleen voimaa, mikä heistä säteili! Intialaisten perinteiden mukaan tytöt eivät saa musisoida eivätkä soittaa tällaista temppelimusiikkia. Se sallittiin ainoastaan pojille. Mutta Amma on uurtamassa uraa aivan uudelle huomiselle. Hän tahtoo, että tytöt ja pojat ovat samanarvoisia, että tytöilläkin on mahdollisuus soittaa ja laulaa.
Amman tavoite on voimaannuttaa tyttöjä ja naisia, ja se näkyy hänen useassa hyväntekeväisyysprojektissa. Amma näkee, että musiikilla on hyvin tärkeä osa lapsien eheytymisessä: musiikki mm.auttaa heitä paranemaan lapsuusvuosiensa vaikeista olosuhteista.
Tyttöjen jälkeen myös poikien ryhmä sai oman vuoronsa. Oli mieletöntä katsella, kun he aloittivat ensin aivan vakavalla ilmeellä, ja soittivat ihmeellisesti hyvin tarkasti samaan rytmiin vaikeitakin rytmejä. Hiljalleen rytmi kiihtyi, ja poikien silmistä näki, mikä Voima heitä ohjasi. Lopulta sieltä välähti niin huikeita hymyjä yleisöön, että me sulimme melkein kyyneliin saakka.
Musisoinnin jälkeen siirryimme heidän rukoushuoneeseensa. Siellä ohjelmat jatkuivat tanssiesitysten muodossa, jotka jälleen nostattivat kyyneleet silmiin. Heidän antaumuksen määrää ei pysty sanoin kuvailla. Monet meistä itki heitä katsellessaan, niin kaunista se oli.
Myös meistä muutamat sai esiintyä, ja minäkin käväisin "lavalla" erään kitaristimiehen kanssa, kun hän ex-tempore pyysi laulamaan mukaansa. En ollut kuullut koskaan kyseistä kirtania, mutta kohta lauloimme koko salin täydeltä täydestä sydämestämme! <3 Niin parasta!! <3 Lapsetkin innostuivat vielä laulamaan Amman bhajaneita, ja Ilolla ja Kiitollisuudellamme ei ollut rajoja. <3
Ruokailun jälkeen meillä oli vapaata aikaa lasten kanssa. Joku lapsista ripusteli välillä pyykkejä, ja toiset kantoivat astioita pestäväksi. Toiset kerääntyivät laumoina meidän kunkin äärelle, kyselivät mikä meidän nimi on, ottivat kädestä kiinni ja veivät kuka mihinkin. Minä käväisin eräässä huoneessa katsomassa mitä sieltä löytyy. Siellä oli kolme tyttöä hymyssä suin, ja kun kysyin saanko ottaa heistä valokuvan, hymy levisi entisestään ja he olivat tikkana asemissaan säteilemässä kameralle. Yhtäkkiä innostuimme valokuvaamaan yhdessä niin, että emme edes huomanneet ajan kulua. Kukin halusi vuorotellen kameran eteen eri asentoihin, ja jokaisen kuvan välissä he kävivät katsomassa kamerasta, että minkälainen kuva tuli. He kihersivät ja iloitsivat, istuivat sylissäni, silittelivät käsiäni, höpöttivät minulle malajalamiksi, ja vuoroin muutaman sanan englanniksi. Yhä uudestaan ja uudestaan.
Kun sitten olin tekemässä lähtöä seuraavaan paikkaan, nämä neljä tyttöä tempaisivat kädestäni ja pysäyttivät minut. Yksi kaivoi esiin jonkun pullon, otti sieltä siveltimeen käteensä, ja ennen kuin huomasinkaan, hän oli jo piirtämässä minulle samanlaista merkkiä otsaan, kuin hänellä itselläänkin! "Sister, sister!" :) <3
Tytöt seurasivat minua ulos aurinkoon. Siellä oli koko joukko muita lapsia muiden meidän ryhmäläisten ympärillä. Kaikki piirsivät jotain ryhmissä, samainen kitaramies soitti lapsille bhajaneita, ja osa lapsista oli "hotellinsa" puolella leikkimässä. Yksi tyttö tuli luokseni ja tahtoi viedä minut "hotelliin". Pääsimme sisään hämärään isoon huoneeseen. Minun silmissäni se näytti varastolta. Seinät täynnä puolityhjiä hyllyjä, iso tyhjä lattia keskellä, ja muutama lapsi leikkimässä joillain lavereilla. Mitä pidemmälle huoneeseen tyttö minua vei, sitä enemmän ymmärsin. Tämä "varasto" oli tosiaan heidän "hotellinsa"; huone, jossa he yöpyivät, oli heidän kotinsa. Siellä oli seinät täynnä hyllylokerikkoja, joiden edessä oli yksinkertaiset, armeijasänkyjä muistuttavat kerrossängyt. Ei patjoja, ei peittoja, ei tyynyjä. Vain olkimaton tyylinen matto peltilaverin päällä, ja tyynynä viikattu huivi tai muu vaate. Hyllyillä näkyi heidän omia tarvikkeitaan, lähinnä koulukirjoja. Seinää koristi kaksi Amman kuvaa, joita tämä tyttö ylpeänä minulle esitteli. Siellä täällä sängyssä istui tyttö, leikkien tai tehden koulutehtäviä. Jokaisen lapsen kaulassa riippui pieni sydämenmuotoinen Amman kuva.
Ennen kuin huomasinkaan, ympärilläni oli jälleen kolme tyttöä. Nuorin heistä, 9-vuotias alkoi silittää minua, tutkia käsiäni, hammaskoruani, Amman kuvaa kaulassani, ja ihmetteli, missä minun korvikseni ovat. Että minulla pitäisi olla korvikset. Hän tuli syliin, pussaili ja halaili ja silitti minua lisää. Toiset kaksi lasta tekivät samoin, ja toinen heistä alkoi kammata hiuksiani. Heistä kukaan ei roikkunut minussa, eikä tehnyt oloani epämukavaksi tai riittämättömäksi, vaan päinvastoin minusta tuntui, kuin he olisivat päättäneet antaa minulle kunnon rakkaushoitoa. Siinä sydämeni särkyi. Heidän rakkautensa on niin ylitsevuotavaista, niin suurta, niin puhdasta ja niin ehjää. Voi Rakas Amma, niin siunattuja ovat nämä Lapset. Amman Lapset. <3
Menimme yhdessä ulos. Siellä viereeni kirmasi jälleen tyttö, jonka kanssa olimme ottaneet valokuvia aiemmin. Hän toi minulle piirustuksen. Siinä oli kukka, perhosia ja sydän, jossa luki "I Love You Deepthi" By Surabhi. <3 Menimme kuuntelemaan kitaramiestä, ja tyttö oli kainalossani ja suuteli vuoroin käsiäni ja silitti niitä.
Yhtäkkiä luoksemme pyrähti uusi lauma tyttöjä, joista yksi kiskaisi minut mukaansa nauraen. Toiset tytöt hakivat jostain pari muovituolia ja istuttivat minut yhteen ja istuivat muihin viereeni. Sitten tämä ensimmäinen tyttö kaivoi esiin pikkuisen violetin värisen pullon. Hän halusi lakata kynteni!!! :DDDD Voi Amma!!! Nauroimme yhdessä, että tämä on Jumalallinen Pedikyyri Palatsi! Tytöllä itsellään oli toisessa kädessä huikeat pitkät violetit kynnet. Ja he iloitsivat, kun minulla sattui olemaan ylläni violetinkirjava tunikani. Eipä olisi ajoitus taas voinut olla parempi: olen koko reissun tähän saakka pukeutunut pelkkään valkoiseen, ja juuri TÄNÄ aamuna päätin laittaa jotain muuta ylleni. ;)Voi, sitten oli jäähyväisten aika. Meitä kuulutettiin jo bussille, kun kynsieni lakkaus oli vielä kesken. Tytöt pitelivät minua penkissä, ja tämä yksi tyttö teki tarkkaavaista, siistiä ja nopeaa työtä kynsieni kanssa. Ammattilainen. ;)
Viimein olimme valmiita ja lapset pyörivät onnesta meidän kaikkien ympärillä. Lähdin bussia kohti, ja Surabhi tuli kylkeeni kiinni. Hän oli kainalossani koko matkan bussille, ja lopulta juoksi hakemaan minulle kaksi punaista kukkaa käteeni. Halasimme ja suukotimme, ja vielä kun käännyin portilla häntä katsomaan, lentosuukot vaihtoivat omistajaansa.
Meitä ohjeistettiin tullessamme: "They may not know english, but what they DO know, is language of Love". Todellakin.
OM NAMAH SHIVAYA! <3
OM AMMA! <3
Deepthi
