Intian yö on kuuma, kun astelen muiden matkustajien kanssa koneesta ulos Mumbain lentoasemalle. Jonotamme täpötäydessä, hikisessä passintarkastuksessa ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta saan ojentaa oman passini virkailijalle. Kun sitten virkailija ojentaa passin minulle takaisin, astun transferbussille vievälle käytävälle. En kuitenkaan pääse muutamaa askelta pidemmälle, kun silmiini osuu vastapäisellä seinällä oleva Mahatma Gandhin kuva ja teksti. Mietin, että miten en ole tuota kuvaa koskaan nähnyt, vaikka tämä on jo kahdeksas kerta, kun maahan saavun. Siinä se nyt kuitenkin pönöttää, tekstin ollen kuin enne siitä, mihin tulisin koko matkan ajan keskittymään. Kirjoittamiseen. En tosin tiedä sitä vielä tässä vaiheessa.
Yö on jo kääntynyt aamun puoleen, kun olen vihdoin Cochinin lentokentällä. Jostain ihmeen syystä koneemme laskeutuu kansainvälisten lentojen puolelle, joten ehdin ulos tullessani miettiä jo yhtä sun toistakin ratkaisua löytää tieni ashramiin, kun ashramin taksinkuljettajaa ei näy mailla ei halmeilla. Aikani palloiltuani näen kuitenkin sen näköisen miehen, joka saattaisi olla kuskini. Kyllä, hän kantaa käsissään valkoista paperia, jossa lukee "Deepthi". Hän oli odotetusti etsinyt minua kotimaan lentoterminaalista. Amma järjestää aina vähän jännitystä matkaan...
Saavun hiljaiseen ashramiin ennen puolta päivää. Amma on vasta matkalla ashramiin edellisillan Trivandrumin ohjelmastaan, joka oli venynyt aamukuuteen saakka. Hän on ollut koko alkuvuoden kiertueella, ensin Pohjois-Intiassa, sitten heti päälle Etelä-Intiassa. Nyt hän olisi tuleva kolmeksi viikoksi ashramiin, kunnes hän jatkaa kierrostaan Amerikkaan, jossa vierähtääkin koko kesä.
On hassua tulla ashramiin, kun tietää, että Amma ei ole siellä. Kaikki muutkin näyttävät siltä, kuin eivät osaisi ajatella mitään muuta kuin yhtä asiaa: milloin Amma saapuu? Kukaan ei oikein tunnu osaavan tarttua mihinkään toimiin, kaikki vain norkoilevat ashramin alueella ja kerääntyvät vaivihkaa sinne tänne pieniksi ryhmiksi, vilkuillen koko ajan pääporttia. Minä asettaudun myöhäisiltapäivällä Kali-temppelin katoksen alle kirjoittamaan päiväkirjaa. Päätän istua siinä niin kauan, kuin Amma tulee.
Ehdin istua katoksen alla tovin jos toisenkin, kunnes yhtäkkiä näen, että ihmiset alkavat säntäillä sinne tänne, kuin maailmanlopun alla. Minä ryntään hätäpäissäni muiden perässä sisään temppeliin, ja menen Amman brahmacharinien kanssa Amman asuntoa vastapäätä olevalle ikkunalle ja parvekkeelle, ja kuikuilen alas Amman pihaan. Ja kyllä, siellä hän on!! Valkoinen matka-auto on saapunut pihaan takakautta, ja nyt se on aivan saarrettuna täynnä ihmisiä. Kamerat pyörivät Amman auton ympärillä ja ihmiset huutavat Mata Rani Ki! Kaikki ovat niiiiin onnellisia, kun äiti on vihdoin saapunut kotiin!
Vihdoin Amman pää pilkistää matka-auton ovesta, ja hän astuu säteilevänä niin kuin aina hurjalta kierrokseltaan ihmismassan keskelle. Muutaman minuutin kuluttua hän on jo kiivennyt avustajiensa suojissa omaan kotiinsa ashramin sydämeen, ja me seuraamme häntä parvelta. Joukossamme on myöskin pikkutyttö, joka kirkaisee kirkkaalla lapsen äänellään "Amma Amma Amma", ja saa näin tietenkin Amman huomion, joka kohdistuu samalla meihin kaikkiin parvella olijoihin. Sydämet sulavat, ilo valtaa meistä jokaisen. Niin paljon mahtuu lyhimpäänkin hetkeen Amman kanssa.
Minä olen valvonut melkein kaksi vuorokautta, kun en saanut koneessa jostain syystä oikein nukuttua. Yleensä nukahdan paikassa kuin paikassa, jos tarve vaatii. Kun Amma oli vetäytynyt huoneeseensa, minä vetäydyn omaani. Päätän mennä nukkumaan ja nukkua aamuun saakka, jos unta riittää. Parin tunnin päästä kuitenkin herään säpsähtäen siihen, kun ashramin kellot kumahtelevat vaativasti. Minulla on tällä kertaa huone aivan ashramin keskiössä, joten kuulen kaiken huoneeseeni, mitä ulkona tapahtuu. Minä en tajua mitä kello on, mutta ensimmäisenä päähäni pälkähtää, että onkohan Amma tullut ulos? Nousen salamana ylös, nappaan laukkuni ja kiiruhdan bhajanhalliin. Mutta ei, Amma ei ole siellä, kellot soivat vain iltabhajaneiden loppumisen merkiksi, ja Arati on käynnissä. Minä olen sekaisin kuin seinäkello matkustamisen, alkuiltaunieni ja ashramissa vallitsevan voimallisen energian johdosta. Menee aina hetki, ennen kuin olo tasoittuu.
Aratin päättyessä menen muiden tavoin länsimaiseen kanttiiniin jonottamaan iltaruokaa. Jonossa ollessani ihanat ashramystäväni tulevat minua tervehtimään ja ovat iloisia pikaisesta jälleennäkemisestä. Minä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä maailmassa kaksi kotia; lännessä ja idässä. Kummassakin on omat touhunsa ja rytminsä, mutta pohjavire kuitenkin sama; elää uskollisena omalle sydämelleen, Jumalalle.
"Pe 26.04
Rakastan sitä, miten nämä ihmiset tekevät uskonsa täällä niin eläväksi. Miten he keskustelevat ja pitävät yhteyttä Jumalaan elävänä kumartamalla pyhille kuville ja patsaille, suutelemalla niitä, ja kurkottaen niiden kautta kohti Jumalaa.
Astuin äsken Kalariin (Amman pienen pieni temppeli, jossa hän on aloittanut 80-luvulla halaukset), ja kolmas silmä alkoi heti pyöriä vinhasti. Kävin tervehtimässä Ganeshan, Amman ja Krishnan kuvia, ja paine otsassani vain kasvoi. Sen jälkeen istuin tähän kivilattialle pariovien ja ruusunterälehtien ääreen.
Sydämeni alkaa aueta heti. Tuntuu, kuin koko olemukseni olisi kuin iso lootuskukka, joka yhtäkkiä saa vettä ja virkistyy. Tajuan, miten kiinni se raukkaparka on viime aikoina ollut. Ja vihdoin tajuan kokonaisvaltaisesti lootuskukan symbolin. Että miten sillä todella voi avautua Jumalalle. Annan kukan avautua, ja Jumala alkaa kylvettää minua armollaan. Kyyneleet valuvat. Oi Amma!
Tajuan, että silloin kun avaudun sydämessäni, niin se on kuin tuo lootuksen kukka. Ja samalla, kun olen avoin kuin kukka, niin olen myöskin täysin Jumalan suojassa. Avoimena minun ei tarvitse suojella itseäni, Jumala tekee sen minun puolestani."
Iltapäivällä olen kiipeämässä Kali-temppelin toiseen kerrokseen, kun silmiini pistää ashramin ilmoitustaululta seuraava kaunis ajatelma:
Jo matkalle lähtiessäni tiedostin, että minulla ei ole mitään "syytä" ashramiin tuloon. Olin vain saanut pari viikkoa aiemmin sisäisen kehotuksen, että minun tulisi tänne tulla. Minulla ei ole Ammalta mitään kysyttävää, ja kaikki tuntuu muutenkin elämässä harmoniselta - toisin kuin aiemmilla matkoilla, jolloin on joka kerta ollut jotain sisäistä pyörremyrskyä työstettävänä, joihin olen tarvinnut selkeää ohjausta. Minulla alkaa pyöriä päässä Amman sanonta "Ask nothing and everything will come to you". Nyt tämä alkaa kirkastua minulle uudella tavalla. Tarkkailen mieltäni tietoisesti ja huomaan, että minua pyydetään nyt opettelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu, kun en todella pyydä mitään. Luottamaan siihen, että kyllä minulle tulee sisäinen ohjaus, jos minun täytyy tehdä jotakin; luottamaan, että kaikki ne asiat ilmentyy, joiden on tarkoitettu ilmentyväksi. Loppujen lopuksihan minulla ei ole siihen osaa eikä arpaa. Minä opettelen nyt astumaan sivuun, luottamaan. Äiti huolehtii lapsistaan.
Tämä matka osoittautuu heti alkumetreillä toisenlaiseksi, kuin aikaisemmat matkani Amman luo. Tähän aikaan vuodesta Amma keskittyy antamaan huonehalauksia, room darshaneita, ashramin vakituisille asukkaille, eikä näin ollen pidä ollenkaan yleisiä ohjelmiaan, public darshaneita. Tämän johdosta minunkin päiväohjelmani on huomattavasti rauhallisempi kuin normaalisti, jolloin juoksen tehtävästä toiseen, pyykkikatolta soittamaan, laulamaan, säestämään eri ryhmiä, AYUDH-harjoituksiin etc. Nyt minulla on puolestaan jopa aikaa ottaa iltapäivisin päiväunet! Huh, ennenkuulumatonta. Iltapäivistä alkuiltaan keskityn myös kirjoittamaan kirjaa, kunnes iltaisin menen nauttimaan iltabhajaneista isoon temppeliin.
Kun pysyttelen hiljaa, paikallani ja vastaanottavaisessa tilassa, niin saan kokea, kuinka esimerkiksi kirjaa kirjoitetaan puolestani koko ajan. Saan koko ajan uutta näköalaa asioihin, uusia ajatelmia, joilla hienosäädetään tekstiä. Eteeni tuodaan myöskin koko ajan ihmisiä, joiden tunnistan olevan suoraan Amman sanansaattajia nyt, kun en pääse hänen fyysiseen läheisyyteensä. Eräänä päivänä esimerkiksi mietin yhteyttäni enkeleihin, kun sitten istahdan erään suomalaisen naisen viereen, joka alkaa puhua minulle juuri siitä asiasta, jota olin alitajuisesti ajatellut. Hän saa minut sanoillaan itkemään kiitollisuudesta, josta tiedän, että häntä on käytetty tässä viestintuojana - tiesi hän sitä tai ei. Viesti uppoaa suoraan sydämeeni, ja täytyn pyhästä nöyryydestä.
Toinen viesti koski kasvissyömistä. Eräs ashramin asukas tuli luokseni ja kertoi spontaanisti, miten hän oli lännessä käydessään joutunut yhtäkkiä tilanteeseen, jossa hänen olisi pitänyt syödä lihaa. Hän on itse kasvissyöjä, mutta oli syönyt sen mitä hänelle oli tarjottu. Hän kertoi, että Amma on yleisesti suositellut, että meidän ei oman vakaumuksemme takia saa loukata muita, vaan sen, minkä toinen on meille rakkaudella valmistanut, meidän tulisi kiitollisuudella ottaa vastaan; se on mitä suurin rakkauden ja kunnioituksen osoitus toista kohtaan. Minä tunsin piston sydämessäni. Tiesin heti, että tämäkin oli Ammalta minulle suora viesti, enkä voinut kuin ihmetellä, miten hän tietää alitajuisimmatkin ajatukseni. Jopa minä itsekään en ollut tajunnut miettineeni tuota asiaa, saatika kysynyt häneltä asiaan sisäisesti ohjausta, mutta kun se tähän nyt tuotiin, niin tajusin kaivanneeni juuri tuota ohjausta. Kiitos, kiitos, kiitos.
Tämä matka on kaiken kaikkiaan hyvin erilainen myös energialtaan, mitä aikaisemmat. Tuntuu kuin näkisin ashramin taas ihan uusin silmin nyt, kun Amma ei ole koko ajan fyysisesti läsnä. Minulle alkaa kirkastua, miksi todella olen tänne viime vuodet niin intensiivisesti matkustanut.
"Su 28.04
Tämä matka on kyllä jälleen ollut aivan erilainen, mitä aikaisemmat. Nyt, kun Amma on koko ajan huoneessaan antamassa room darshaneita, niin minunkin tahti on tyystin toisenlainen kuin normaalisti. Ja kun minulla on vielä oma huonekin, niin myös se tuo uusia aspekteja mukanaan: olen saanut joogata, meditoida ja kirjoittaa omassa huoneessa. Mutta mikä kaikista upeinta, niin nyt on päässyt kiinni siitä, mistä täällä ashramissa on todella kyse. Nautin suunnattomasti aamuarchanasta, bhajaneista ja siitä, että joka paikassa on rukouksen henki. On uskomatonta, miten yleinen ilmapiiri vaikuttaa niin konkreettisesti omaan olemukseen, tiputtaa ajatuskentästä pois turhanpäiväisiä asioita, auttaa keskittymään olennaiseen, eli henkisiin harjoituksiin, jonka myötä saa elämänperusarvot taas oikeaan järjestykseen. Ja samalla on aivan ihanaa kun tietää, että Amma on koko ajan paikalla. Suomessa sen joutuu vain kuvittelemaan."
"Kun tulin sevasta, niin otin viilentävän suihkun ja aloin tsekkailemaan kirjaa. Kun sitten kello lähestyi seiskaa, niin yhtäkkiä alkoi valot räpsyä. Mulle se oli koodi, että nyt nopeasti iltabhajaneihin. Mutta jostain syystä tässä vaiheessa ei vielä sytyttänyt miksi. Kun sitten lähestyin temppeliä, niin oooohhhh, kuulin tutun äänen!! AMMA!!!! AMMA ON TULLUT BHAJANEIHIN!!!!! Suuri ilo valtasi koko sydämeni, kun astuin halliin ja näin Amman lavalla. Vähän piti itkua tihrustaa, kun istuin muiden joukkoon lattialle. Voi Amma!
Bhajanien jälkeen juoksin muiden tavoin Amman asunnolle. Pääsin tuskin perille, kun ashramystäväni ohjasi minut käytävän toiselle puolelle, jossa pääsisin vieläkin lähemmäksi Ammaa. Ja samassa Amma jo purjehti hallista pihapuutarhaansa saattueensa kanssa. Minä sain häneltä käsidarshanin jopa kaksi kertaa! Kun Amma oli jo kadonnut huoneensa uumeniin, minä en pystynyt liikkumaan paikaltani. Jäin autuuden vallassa seisomaan hänen huoneeseensa johtavien portaiden alapäähän, ja vain hymyilin idioottimaisesti. Ja niin, ilmankos valot huoneessani olivat räpsyneet. Se oli Ammalta suora viesti lapselleen: Bandalo, Bandalo! Tule mukaan, tule mukaan!"
Tiistai on ashramissa yleisesti meditaatiopäivä, jolloin sevapisteetkin on suljettuna iltapäivään saakka.
"Ti 30.04
Olin jo mennyt aamupalalta takaisin huoneeseen, kun temppelin kellot soi ja kuulin kuinkan mantrat pyörähti käyntiin. Tuli samantien "käsky", että nyt heti mukaan. Mieli yritti sanoa, että "mutta minähän olin jo aamuarchanassa", mutta ääni ei hellittänyt. Kun sitten pääsin temppeliin, astelin etunokkaan intialaisten brahmacharinien joukkoon. Mantrojen voima ja Amman läsnäolo oli valtava, ja sydän alkoi taas sulaa entisestään.
Mantrojen jälkeen näytti sitä, että Amma tulisi sittenkin pitämään meille satsangin, vaikka hänen piitamiaan ei oltukaan vielä kokonaan valmisteltu. Tuolin ympärillä alkoi kuitenkin käydä nyt sutina, lattioita alettiin luututa ja joku toi garlandin piitamin nojalle, joten kai hän sitten on tulossa.
Jännää oli, että kun aamulla lähdin aamupalalle, niin mut lävisti viesti, joka sanoi, että "sinä tulet saamaan tänään halauksen". Ai niin, ja viime yönä Amma tuli antamaan mulle unessa halauksen!"
Pari tuntia myöhemmin...
"Oh My... Tuntuu, että jotain on nyt perustavanlaatuisesti muuttunut, vapautettu. Amma tosiaan toi minulle halauksen, kylläkin vähän eri muodossa, mitä olin luullut.
Amma tuli kuin tulikin jakamaan meille ruokaa. Kaikki nousivat salamana pystyyn ja tunnelma sähköistyi äärimmilleen. Kun Amma sitten istahti piitamilleen, me istuimme takaisin lattialle, minä muutaman metrin päähän Ammasta. Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta: aivan varoittamatta Amma vyöryi rakkaudellaan täysin ylitseni. Hänen rakkautensa valui koko olemukseeni kuin lämmin, juokseva hunaja, vallaten minut päästä varpaisiin, täyttäen koko olemukseni rakkaudella, kirkkaudella ja autuudella sellaisella voimalla, että siinä ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään tehtävissä. Kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani, ja sydämeni oli räjähtää rakkaudesta. Samalla sekunnilla tajusin, että vaikka tekisin miljoona vuotta henkisiä harjoituksia, niin mikään ei vedä vertoja sille, että saan olla täydellisessä ykseydessä elävän valaistuneen mestarin lähellä. Olin saanut nyt olla kuusi päivää ashramissa ilman aiemmilta matkoilta tutuksi tulleita Amman tällaisia "jysäyksiä" ja jo tottua ashramin normaaliin värähtelytaajuuteen. Nyt sain todistaa, että Amman oma energia on kuitenkin jotain aivan muuta. Se on jotain, mitä ei pysty ihmisjärjellä selittää eikä koskaan tyhjentävästi kenellekään kuvata. Amma on todellinen Äiti. Ikuinen mysteeri, jota en voi koskaan oppia tuntemaan täydellisesti. Hän tulee jos on tullakseen, pysyy piilossa jos niin on tarkoitettu. Minä voin häntä kutsua, mutta minä en voi omilla voimillani häntä saada tulemaan. Ainoa mitä voin tehdä, on valmistaa hänelle pesä sydämeeni siltä varalta, että jonain päivänä hän saapuu.
Amma jakoi meille ruoan, jonka söin syvän autuuden ja kiitollisuuden vallassa. Yhtäkkiä hän pomppasi paikaltaan ja oli yhtä nopeasti poissa, mitä oli keskuuteemme tullutkin. Ashramystäväni istui minun vierelläni, ja kerroin, miten minussa oli jo herännyt toivo, että ehkä Amma antaisi halauksia ruoan jälkeen (niin kuin hän yleensä tekee). Ystäväni alkoi yhtäkkiä aivan suorana Amman kanavana puhua, että tänne tulee ympäri Intiaa myös room darshan-päivinä ihmisiä, kun he luulevat, että Amma antaa täällä sittenkin halauksia. Mutta että meidän pitäisi ymmärtää, että tämä on residenssien AINOA aika vuodesta, ja meidän tulisi kunnioittaa sitä, eikä vain itsekkäästi odottaa Ammalta henkilökohtaista huomiota. Sen sijaan meidän tulisi
"CULTIVATE THE SELFLESSNESS
AND FIND THE GOD INSIDE FROM OUR HEARTS INSTEAD"
Että mitä sitten, kun Amma jonain päivänä jättää tämän kehon? Meidän kaikkien täytyy löytää Jumala sydämestämme ja vahvistaa tuota yhteyttä jokapäiväisissä harjoituksissamme sen sijaan, että olisimme Amman (tai kenenkään muunkaan) varassa. Hän on meille korvaamaton opettaja ja roolimalli, mutta lopulta meidän täytyy tulla sisäisesti vahvoiksi ja luottaa, että Jumala on kanssamme koko ajan.
Se oli mielestäni niin mielettömästi sanottu! Minulle tuli aivan mahtava olo: OLEN VAPAA! Minäkin olen nojannut Ammaan todella vahvasti viimeiset vuodet, koska olen todella tarvinnut sitä. Elämäni oli täydellinen sekasotku ennen Ammaa, ja vasta hänet tavattuani elämääni on tullut edes jonkinlaista järkeä ja selkeyttä. Olen oppinut itsestäni aivan valtavasti ja löytänyt yhä uudelleen ja uudelleen henkisten harjoitusten myötä itsestäni sellaisia puolia, syvyyttä, voimaa ja herkkyyttä, jota en ollut tiennyt ennen Ammaa minussa olevan olemassakaan. Koko tämän kevään olen tehnyt jonkinlaista omaa sisäistä ulosmarssiani ja vahvistanut omaa henkistä selkärankaani aivan konkreettisinkin keinoin. Kolme kuukautta sitten Amma jopa tuli unessani luokseni ja sanoi, että minun olisi aika astua pois hänen selkänsä takaa! :D Hän tarttui minua kuin pikkulasta kädestä, ja veti minut, vastaanhangoittelevan tyttärensä, piilottelemasta selkänsä takaa kohtaamaan maailman omilla kasvoillani. Kyllä, minä olen ollut kuin pieni lapsi, joka on tarvinnut äitiään. Mutta jossain vaiheessa tulee aina aika lentää pois pesästä ja testata omien siipien kantavuutta.
Kun nyt sitten kävelin pesemään astioita, niin sain vastaanottaa seuraavan sisäisen viestin:
"Aivan niin kuin kissanpentu tarvitsee
syntyessään emonsa maitoa kasvakseen vahvaksi,
mekin tarvitsemme Amman halausta,
fyysistä läsnäoloa ja rakkautta vahvistuaksemme sisäisesti
ja tunnistaaksemme todellisen luontomme,
jotta pystymme jonain päivänä lentämään omin siivin."
On keskiviikko 01.05, vapunpäivä. Olen saanut ystävältäni toiveen, että toisin hänelle ashramin ayurvedisestä kaupasta muutamia öljyjä tullessani. Päätän käväistä ostoksilla ennen pyykkikatolle kiipeämistä.
"OMG. Eli juuri näin mieletön Amma on! Astuin sisään kauppaan ja aloin selailla niitä pulloja siinä, kun sitten aloin kuunnella, että mikäs musiikki täällä oikein soikaan? Kunnes tunnistin: DEVA PREMAL!! Sanoin myyjälle, että ei ole todellista, että miten oletkin valinnut juuri Devan musiikkia täällä tänään soitettavaksi, että en ole koskaan aiemmin kuullut ashramissa soitettavan Devan musiikkia! Tämä on kyllä taas oikein yksi Amman tempuista: minulla kun olisi ollut huomiseen Devan Suomen konserttiin lippu, mutta en nyt pääsekään sinne, kun olen täällä. Yhdessä iloitsemme Amman kaikennäkevästä silmästä, ja siitä, miten hän tietää pienimmätkin asiat elämässämme. Myyjä katoaa hetkeksi jonnekin, minä seison pullojen edessä ja yritän ottaa selvää mitä missäkin on. Sitten kaiuttimista alkaa soida lempilauluni:
Jähmetyn paikalleni kuin halvaantuneena. Pystyn vain tuijottamaan kaupan ikkunasta Amman rannalla tyrskyävää rannatonta merta auringon kimmeltäessä laineilla, kun kyyneleet alkavat virrata pitkin poskiani. Aivan valtava nöyryys, ikävä ja antaumus Ammaa kohtaan valtaa sydämeni ja meinaan kuolla siihen paikkaan. Seison vain ikkunan edessä, mantra leviää ylleni, itken ja laulan. Puristan öljypulloja sylissäni ja tunnen kuin Amma seisoisi takanani pitäen minusta suojelevasti kiinni ja sanoen: "Rakas lapseni, Amma halusi järjestää sinulle konsertin tänne, kun se jää sinulta nyt täällä olosi takia väliin." Itken kahta kauheammin. Miten kukaan voi olla noin hellä ja hyväsydäminen?
Tuon yhdeksän minuutin aikana saan kokea kokonaisen konsertin sydämessäni, koko sen tunteiden kirjon, mitä olisin varmasti tuntenut konsertissa istuessani."
"Oṃ bhūr bhuvaḥ svaḥ
tát savitúr váreniyam
Bhárgo devásya dhīmahi
dhíyo yó naḥ pracodáyāt"
"May we attain that excellent glory of Savitar the god:
So may he stimulate our prayers."
- —The Hymns of the Rigveda (1896)
Viimeisenä iltanani Amma tulee kuin tuleekin iltabhajaneihin. Antaumuksellisten bhajaneiden jälkeen juoksen muiden mukana taas Amman asunnolle siinä toivossa, että saisin hänestä vielä vilauksen nähdä. Amma saapuu, ja on täynnä mitä lempeintä, kauneinta äidillistä valoa. Saan häneltä käsidarshanin, ja hän kipuaa portaitaan pitkin kohti huonettaan. Juuri ennen viimeistä askeltaan hän kääntyy katsomaan meitä vielä kerran, ja säihkyy mitä suurinta, pyyteetöntä rakkautta.
"Ask nothing
and everything will come to you"
