Huomenta raikkaasta elokuun aamusta,
Olen kokenut viime päivinä jotain, jota en ole tullut aiemmin ajatelleeksi tämän oman prosessin aikana ja joka sai minut miettimään omia toimintatapojani ja sitä mitä blogissani heijastan. Ensimmäistä kertaa tämän oman valomatkani aikana olen saanut kuulla kahdelta ystävältäni aivan viime aikoina, että heidän täytyykin perua tapaamisemme, koska he eivät koe olevansa juuri nyt tarpeeksi vahvoja kohdatakseen minua ja eivätkä halua näyttää minulle "huonoa" puoltansa. Se sai minut miettimään, että näinkö ihmiset minut tosiaan kokevat? Että näyttäydyn jonain superihmisenä, jonka edessä täytyy olla jotain muuta kuin on? Ja kuitenkin oma viestini niin elämässäni yleensä kuin blogissanikin on juuri päinvastainen: yritän kannustaa ihmisiä ja eritoten itseäni olemaan oma itsensä.
Sen olen oman matkani aikana saanut kokea, että omana itsenä olo ei todellakaan ole aina helppoa. Meihin on kätketty niin syvälle ajatus siitä, että meidän täytyy vertailla itseämme muihin ja että emme riitä sellaisena kuin olemme, ja on parempi kasvattaa panssaria kuin murtaa se. Varsinkin heti, kun mennään henkiselle puolelle ja ollaan henkisellä polulla ja "henkisiä ihmisiä", niin on vaarana, että illuusioista kasvaa vieläkin suurempia. Henkisellä puolella emme ole egoltamme turvassa yhtään sen varmemmin kuin ei-henkisellä polullakaan. Ego voi kasvaa ällistyttäviin mittoihin, jos ei ole asiasta tietoinen, eikä ole oikeita suuntaviittoja ja ihmisiä ympärillä heijastamassa sitä.
Mutta henkisyys ei ole sitä, että yritetään olla jotain enemmän kuin muut. Henkisyys ei ole myöskään kaiken muun elämän hylkäämistä sen varjolla, että nyt ollaan "henkisiä". Henkisyys on inhimillisyyttä ja myötätuntoisuutta. Henkisyys on toimimista arjessa kaikkien ihmisten keskellä omassa Luoja-voimassamme. Henkisyys ei ole irrallaan meistä eikä sen kuulu kasvattaa meidän egoa ja tehdä meistä parempia ihmisiä, vaan omia itsejämme. Kukaan henkisellä polulla olijoista ei ole ketään muuta ylempänä. Usein on itse asiassa niin, että ne jotka henkiselle polulle astuvat ja tulevat itsestään tietoiseksi joutuvat kokemaan vieläkin kovempaa elämänkoulua, koska et pysty enää ummistaa silmääsi totuudelta. Joskus läksyt on opittava kovimman kautta.
Mutta palatakseni vielä omaan heijastukseeni ja tähän blogiin, haluan kertoa, että kaiken mitä täällä kirjoitan toivon tottakai tukevan muitakin tällä polulla olevia, mutta sen lisäksi ne ovat eritoten kannustuskirjeitä ja sanoja ja tuntoja myös itselleni. En minä ole koko aikaa vahva ja säteilevä. En minäkään jaksa koko aikaa elää korkeimmassa valossani, vaan minä vasta opettelen. Siksi tämä blogi on olemassa. Kirjoittaminen on minulle väylä nähdä missä menen. Minä pyrin sisäiseen vahvuuteen ja säteilyyn. Aina se ei näy ulospäin, eikä sen tarvitsekaan näkyä. Usein on niin, että jonkun muun kirjoittama kanavointi kertoo paljon paremmin omat aallonpohjani, mitä itse pystyisin koskaan objektiivisesti kuvailemaan.
Olen sydämestäni kiitollinen näille kahdelle rohkealle ystävälleni, jotka uskalsivat seisoa omassa voimassaan ja sanoa minulle viestinsä ääneen. Se auttoi minua tarkastamaan omaa olemustani ja sitä, että yritänkö pitää jotenkin vahvempaa kuvaa itsestäni yllä mitä oikeasti olen, ja joka kenties pelottaa muita ihmisiä. Se ei ole tarkoitukseni. Itse olen kokenut, että nimenomaan aallonpohjat, rikki ja revittynä oleminen ovat opettaneet minua kaikkein eniten. Ne ovat olleet niitä valepukuisia enkeleitä, armon lahjoja.
Tämän kaiken sanottuani en kuitenkaan ole himmentämässä sitä viestiä, jota haluan tämän blogin kautta välittää. Uskon vahvasti sanojen, energian ja rakkauden voimaan, ja olen valinnut elämässäni positiivisen viestin jakamisen. Me kaikki tarvitsemme valoa ja toivoa, ja meistä jokainen pystyy tuota soihtua kantamaan.
Iloa!
Deepthi
