On kaunis, lämmin elokuun alun ilta. Aurinko kimmeltää metsän puiden takaa ja siivilöi valonsa hoidetulle pihamaalle, jossa kuuluu vain lintujen liverrys ja taustalla hiljaisena soiva iskelmäradio. Ystäväpariskuntani on tullut Helsingistä muutaksi viikoksi maaseudun rauhaan kotikylälleni, jossa he ovat viettäneet useita kesälomiaan tällä kauniilla mökillä.
Kuulumisten vaihto ja keskustelu soljuu jouhevasti aiheesta toiseen, kunnes päädymme matkailuun. Keskustelemme mm.matkustamisesta vaaralliseksi pidetyille alueille. Kesken kaiken muistan, miten oma matkani Egyptiin oli aikoinaan vaakalaudalla, kun Irakin sota syttyi. Lehdissä kerrottiin, miten vaarallista olisi juuri nyt matkustaa tuohon päähän maailmaa, koska jotain voi sattua. Mekin marssimme silloisen mieheni kanssa huolestuneina matkatoimistoon kysymään, että uskallammeko me nyt lähteäkään, vai kuollaanko me kaikki sinne? Virkailija ei osannut sanoa asiaan juuta ei jaata, ja me päätimme lähteä matkaan, kävi miten kävi.
Nyt istun kuitenkin tällä kauniilla kesämökillä ja vaihdamme ystäväpariskunnan kanssa näitä kokemuksia. He kertovat oman kokemuksensa siitä, miten he olivat joidenkin levottomuuksien keskellä päätyneet samaan maahan, jossa he olivat saaneet paikallisilta huojentuneen vastaanoton. Mitkään viralliset matkatoimistot eivät olleet lennättäneet turisteja enää maahan, joten maassa oli huutava pula turistien tuomasta elannosta. Perille päästyään ystäväni olivat tehneet saman huomion, mitä me omalla matkallamme: maassa arki jatkuu normaalisti, ihmiset toimittavat päivän askareitaan niin kuin eilenkin. Vain hotellin television kansainvälisiltä kanavilta näkee, että jotain muutakin on ilmassa.
Nyt keskustelemme tästä kaikesta elokuun kesäillan kajossa. Mietimme, miten paljon meidän eteemme maalataan median kautta kuvia, jotka ovat todellisuudessa vain yksittäisiä tapauksia maailmankartalla, mutta joista saamme kuvan, että nyt koko maailma on sodan keskellä ja meidän kuuluu pelätä turvallisuutemme puolesta ja elää pelon vallassa? Mietimme, miten paljon tässä kaikessa on tietoista pelon lietsomista mukana? Mietimme, mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset lähtisivät omin silmin katsomaan, mitä paikan päällä oikeasti tapahtuu? Ja mitä jos "totuus" paljastuukin toisenlaiseksi?
Yhtäkkiä eteeni levittyy aivan huikea sisäinen näkymä:
MITÄ JOS SOTAA EI OLE OLEMASSAKAAN?
MITÄ JOS MAAPALLON IHMISET ELÄVÄTKIN KOKO AJAN MITÄ KAUNEIMMASSA RAUHAN TILASSA KESKENÄÄN?
MIETI.
Kyyneleet kihoavat silmiini ja sydämeni täyttää rajaton ilo. Mietin (tai itse asiassa tunnen), mitä ihmisten sydämissä alkaisi tapahtua, jos kaikki yhtäkkiä saisivat tietää, että me olemme turvassa, meillä ei ole mitään hätää, elämä on onnellista ja maan päällä vallitsee rauha. Tunnen koko sielullani, millaisen helpotuksen ihmiset tuntisivat sisällään, miten monta painolastia meidän hartioilta tippuisi pois. Mietin, millaista elämää alkaisimme elää, kun meidän ei tarvitsisikaan olla koko ajan jonkinlaisissa alitajuisissa puolustusasetelmissa ja valmiina taistelemaan henkemme ja elantomme puolesta. Mietin, mitä konkreettinen tieto rauhasta ja rakkaudesta saisi ihmisissä oikeasti aikaan.
Mietin, miten syvälle pelko on meihin istutettu. Ja miten sillä meitä hallitaan. Kuka hallitsee? Miksi me annamme hallita? Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mitä minä voin tehdä?
Me emme tarvitse vastauksia noihin asioihin. Turhaa on kaivaa mistä kaikki sai alkunsa. Tämä hetki on ratkaisevin. Annammeko pelon hallita vai alammeko elää elämäämme rakkaudessa tässä ja nyt. Vaikka uutiset suoltaisivat minkälaisia uhkakuvia ja vaikka koko maailma olisi yhtäkkiä oikeasti sodassa, luotanko rakkauteen? Luotanko siihen, että minua ei voi mikään haavoittaa, koska lopulta en ole tämä keho, en ole tämä mieli, en ole nämä pelot, en ole tämä materiaalinen maailma ympärilläni.
Minä olen valo. Minä olen rakkaus. Ikuisessa rauhassa.
Olet sitä mitä ajattelet olevasi. Luot sitä mitä valitset luovasi.
Valitse siis viisaasti.
Deepthi
