Istuin äsken ruokapöydän ääreen syömään iltaruokaani. Katsahdin lautasen vieressä olevaa Amman ekokaupasta ostamaani kurkuma-purkkia, jonka olin ostanut viime reissultani, ja ripottelin kurkumaa ruokani päälle. Purkki kiidätti minut muistoissa takaisin Intiaan ja päätin laittaa Amman bhajaneita soimaan ruokailuni ajaksi. Ashramissa ei ole mitään huumaavampaa kuin istua syömään lounasta ja katsella samalla isolta screeniltä, kun Amma halaa ihmisiä ja bhajanryhmä toisensa perään esittää antaumuksellisia Amman lauluja. Olen potenut Amma-ikävää viime päivinä, joten ajattelin,
että pääsisin musiikin mukana hetkeksi piipahtamaan kotona.
Laitoin musiikin päälle, ja aloin laittaa ensimmäistä lusikallista ruokaa suuhuni,
kun purskahdin täysin varoittamatta täyteen, lohduttomaan itkuun.
Amma-ikävä itkuun.
Sellaiseen autuaalliseen itkuun, jossa kaikki muu unohtuu
ja millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Amma on olemassa täällä maan päällä.
Saisi mieluiten kävellä tuosta ovesta sisään saman tien ja kaapata Intiaan.
Seuraavassa hetkessä löysinkin itseni jo sängyltä ja itkusta ei ollut tulla loppua.
Yhtäkkiä kaikki padot aukesivat, ja kun itku lopulta puolen tunnin päästä hellitti,
olin täysin voimaton.
On vaikeaa kuvata, millaista elämä Amman kanssa on.
On vaikeaa kuvata sitä, miten elävänä hän meidän elämissä vaikuttaa.
Amma itse on sanonut, että hän kuulee ja tuntee jokaisen ajatuksemme ja tekomme,
ne kulkevat kaikki hänen kehonsa läpi.
Amma on myös sanonut, että viiden minuutin antaumuksellinen itkeminen
vastaa tunnin meditaatiota. Taisin siis meditoida heti kerralla useamman tunnin.
Amma voi olla taka-alalla monta kuukautta ja sitten yhtäkkiä hypätä täysin puskista läsnäolevaksi eteemme.
Koskaan ei voi etukäteen tietää, milloin hän meitä kutsuu, ja mikä sen saa aikaiseksi.
Toki olin viimeksi eilen jutellut ystävän kanssa puhelimessa ja tuntenut,
miten sydäntä alettiin kiertää ympäri heti, kun vain mainitsimmekin Amman...
Itselleni on tullut hyvin selväksi tämän alkuvuoden aikana, että niin ihana matka kuin minulla olikin uutena vuotena New Yorkiin, niin sai olla viimeinen kerta, kun jätin joulun ajan Intian matkan väliin. Kyllä on tuntunut koko kehossa, energiassa ja sydämessä se, ettei päässyt Amman fyysiseen läheisyyteen, meren rannalle ja auringon alle. Mutta samalla olen iloinnut tästä kokemuksesta.
Tämä vahvisti entisestään sitä, mikä merkitys matkoilla minulle on. Joskus on tehtävä toisin saadakseen vahvistuksen sille,
että ei tee asioita vain tavan vuoksi, vaan oikeasta sydämen kutsusta käsin. ♥
Käperryin Amman ison kuvan viereen ja kuvittelin olevani hänen sylissään.
Hänen lämmin, pehmeä olemus sulki minut syliinsä
ja pienet kädet pyyhkivät kyyneleeni ja silittivät hiuksiani.
Sellainen meidän Äiti on. Maailman paras Äiti.
Antaumuksellista Täyden Kuun iltaa!
Om Amriteshwaryai Namaha
