No huhhuh!! Eräs ihana, läheinen ystävättäreni läväytti äsken
tajuntani totaalisesti. Olen saanut seurata läheltä hänen vuoria siirtäviä
oivalluksia itsestään. Nähnyt hänen
kamppailunsa, kaipuunsa sitä omaa sielunkumppaniaan kohtaan. Ja nähnyt taistelut
oman mielen, egon taltuttamiseksi, kun hän viimein tapasi ihmisen, joka läikytti
sydäntä ja sielua, mutta joka oli täysin rikkirevitty, kaiken menettänyt ja lähes toivostaan elämässään luopunut mies, jonka ainoana suojana oli alkoholin tuoma ja suoma unohdus. Kaksi täysin vastakkaista maailmaa kohtasi. Toinen lotraa viinan
kanssa joka ainoa päivä, toinen taas juo vain joskus ja jouluna. Ja silti
kummankin sydämessä palaa niiin voimakas tuli toistaan kohtaan, että erossa ei
voi olla, mutta yhdessä oleminenkin on suorastaan mahdotonta. Tai oli.
Tänään ystäväni kertoi jotain, mikä mullisti ajatukseni sekä
itsestäni että eräästä menneestä parisuhteestani täysin. Olin kerran suhteessa,
jossa Kuningas Alkoholi määräsi pari ensimmäistä vuotta täysin. Minä olin
tavattuamme suurin piirtein absolutisti, ja kumppanini käytännössä alkoholisti.
Ennen kuin hänen todellinen laitansa paljastui mulle, olin jo ehtinyt rakastua
korviani myöten, ja olin vakaasti sitä mieltä, että hän on Elämäni Mies. Mutta
sitten aloin näkemään, miten alkoholi vie toista kuin pässiä narussa, ja mulle
se oli tietenkin kauhistus, koska en ollut sellaiseen aikaisemmassa elämässäni
tottunut. Muistan miljoonat rankat tappelut, kun minä huudan toiselle, että
”sun pitää valita joko minut tai tuo pullo”. Toinen tietenkin pakenee paikalta pullo kainalossa kahta hanakammin. Koskaan en tiennyt milloin hän tulee kotiin, kun ovesta ulos lähti, saattoi mennä pahimmillaan neljäkin
päivää. Enkä sinä aikana tiennyt todellakaan missä hän menee. Puhelimeen ei
tietenkään vastattu.
Toisaalta ymmärsin olevani nalkuttava akka, joka ajaa
käytöksellään toisen kauemmaksi luotaan, toisaalta taas tiesin, että en voisi
elää sellaisessa suhteessa, jossa alkoholilla on niin suuri valta. Mutta aina
päätin kuitenkin katsoa vielä hetken aikaa. Olin kuitenkin alusta saakka nähnyt hänen sydämeensä, nähnyt sen ihmisen, joka hän oikeasti on, tunsin hänen rakkautensa mua kohtaan, ja se
sai tietenkin mut sekä uskomaan meihin, että kapinoimaan entistä kauheammin, kun näin, mihin jamaan hän
oli alkoholilla suhdettamme ja varsinkin itseään ajamassa. Huusin ja raivosin,
itkin ja kirosin. Yritin puhua, yritin ymmärtää.
Vaikka pikku hiljaa alkoholi alkoikin hellittää otettaan,
niin ero tuli silti. Liian monta sanaa oli sanottu, oltiin jouduttu käymään
liian monta ja liian isoa taistelua läpi, että olisimme siitä hengissä selvinneet. Ja
näihin päiviin saakka olen yrittänyt asiaa ymmärtää ja yrittänyt antaa anteeksi
kaikelle sille mitä tapahtui, ja sille miten olimme toisiamme kohdelleet. En
sano, että koko suhteemme olisi ollut pelkkää riitelyä, rakkauttakin oli ja
Paljon, mutta alkuvuosien rankat kokemukset jättivät jälkensä.
Miten se pelkkä rakastaminen onkin niin pirun vaikeaa? Siis
välittämättä olosuhteista. Miten sitä ei vain voi antaa toisen olla sellainen
kuin hän on, ja rakastaa siitä huolimatta, tai juuri sen takia? Mikä pelotti
niin paljon, ettei voinut katsoa itseään peilistä ja kysyä, että miksi
helvetissä mä toimin näin? Miksi mä yritän muuttaa toista väkisin, kerjätä
rakkautta kaikin mahdollisin keinoin? Mutta silloin ymmärrykseni ei riittänyt
vastaamaan näihin kysymyksiin, enkä silloin tajunnut ajatella asiaa ollenkaan
siltä kannalta, että ehkä mussakin on jotain vikaa, että saan toisen
käyttäytymään tuolla tavalla. Tosin hän oli siinä jamassa jo tavattuamme, ja
nyt jo nään miksi, mutta mun käytös ei ainakaan helpottanut hänen oloaan. Mutta
tämän päivän ymmärrykseni mukaan tajuan, että ei kummassakaan ollut mitään
VIKAA, heijastimme vain itsestämme toisillemme jotain sellaista, mikä sai toisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Meissä kenessäkään ei ole mitään vikaa,
olemme täydellisiä juuri näin. Meidän eteemme vain heitetään juuri ne
ihmiset, jotka saattavat meidät sellaiseen tilanteeseen, joka haastaa meitä
katsomaan itseämme peilistä, näkemään Todellisen Itsemme, ja pyrkimään tällä
maallisella tasolla sitä kohti. Nöyrtymään, ottamaan opiksi, kasvattamaan
ymmärrystämme sydämen tasolla. Hyväksymään. Rakastamaan.
Hän oli mun korkeakoulu tälle tielle. Totisesti. Eikä kyllä
ilman päästötodistusta jäänyt hänkään. Luojan kiitos hän saa elää tänä päivänä
ihanaa, onnellista elämää puolisona ja melkein uunituoreena isänä.
Ystäväni on kamppaillut viime syksystä saakka tämän saman
asian kanssa miesystävänsä kanssa. On menty yhteen ja erottu, yhteen ja erottu,
räiskähdelty puolin ja toisin, ja silti kumpikin tietää, että heidän välillään
on nyt ihan oikeasti jotain elämää suurempaa. Ystäväni on käynyt todella isoja,
perustavanlaatuisia asioita itsestään läpi, itkenyt öitä, kaivannut yksinhuoltajana
sitä omaa kumppania vierelleen, jonka kanssa voisi ihan oikeasti jakaa kaiken
sekä arjessa että juhlassa, tietäen samalla, että tämä alkoholin vielä tällä
hetkellä riivaama mies on se hänen Elämänsä Mies. Hän on ihan oikeasti
rukoillut apua henkimaailmaa myöten. Etsinyt itsestään sitä Ymmärrystä ja
Rakkautta, joka olisi niin suuri voima, että sen oivallettuaan pystyisi
mahdottomaan.
Ja nyt näyttää siltä, että hän on saavuttanut sen pisteen.
He ovat olleet nyt kuukauden päivät yhdessä, ja juuri ystäväni soitti, että ”sä
et Kirsi usko tätä, mutta mä pystyn olla tässä, vaikka hän juo edelleen
paljon”. Hän oli saanut pitkän egon koulimisprosessin tuloksena työstettyä
asian sydämessään niin, että hän ei yritä muuttaa miehensä alkoholin käyttöä millään
tavalla, vaan hän ”vain” rakastaa ja ymmärtää. Välittämättä siitä, jos toinen
on humalassa kotona odottamassa, kun hän tulee töistä, välittämättä siitä, että
kotiin on alkanut ilmestyä viinapulloja, joita ei tässä kodissa oltu juurikaan
nähty. Välittämättä siitä, että toinen elää sellaista elämää, joka on täysin
päinvastainen kuin hänen omansa. Ystäväni sanookin, että hullunahan ihmiset
häntä pitäisivät, jos tietäisivät, että hän on ihan omaehtoisesti valinnut
tällaisen kumppanin, suorastaan kerjännyt ulkopuolisen silmin hankaluuksia
elämäänsä. Mutta sepä siinä juuri parasta onkin. Kun pystyy näkemään suoraan
toisen sydämeen, näkee toisessa sen suunnattoman rakkauden, ja on itse valmis
rakastamaan niin pyyteettömästi, että ei anna toisen tämän hetkisen elämäntilanteen
pelottaa itseään. Päättää luottaa tulevaan, uskoo siihen toiseen ihmiseen,
rakastaa häntä kaikesta huolimatta. Ja MITEN EHEYTTÄVÄÄ SE ON!!!!!! Sekä
itselle että sille toiselle!! Kuvittele!!! Minusta se on jotain täysin
mullistavaa, en mä ainakaan ole vielä eläessäni nähnyt lähipiirissäni
tuollaista toimintamallia, noin pyyteetöntä rakastamista.
Ja samalla tietenkin oma vanha kuvioni vilisi kuvina
silmieni ohitse, että MITÄ Herra Jumala olisi tapahtunut, jos MÄ olisin
ymmärtänyt silloin vain Rakastaa ja olla puhtaasti Myötätuntoinen. Jos en olisi
antanut egon tulla väliin vaatimaan tietynlaista kohtelua toiselta. Jos en
olisi odottanut, että onni suhteeseen tulee jostain ulkoa. Vaan olisin tajunnut
sen, minkä nyt ymmärrän. Että rakkaus asuu meissä itsessä. Jos osaan rakastaa
ja kunnioittaa itseäni, niin osaan rakastaa ja kunnioittaa myös lähimmäistäni.
Silloin en osannut. Nyt mulla on siitä jo aavistus.
Kysyin ystävältäni, että saanko kirjoittaa tästä blogissani,
ja hän sanoi, että mielihyvin, ja pyysi vielä kertomaan tämän:
“Tilanne oli alussa Täysin Toivoton. Mutta rukoilemisella ja kummankin menneisyyden kuntouttamisella henkimaailman avustuksella on ollut mahtava merkitys molempien
paranemisprosessissa. Yksin en olisi koskaan päässyt tähän tilaan, ja tänään
viimeksi ajattelin, että jos ei olisi kuntoutusta, niin suhteemme ei toimisi
edelleenkään!!! Nimenomaan Egon kanssa olen saanut tehdä töitä ja oivaltanut
egon ja hengen välisen rakkauden eron. Kun uskalsin kohdata omat pelkoni
silmästä silmään, niin toinenkin lähti muuttumaan samantien. 10 kuukauden
rimpuilun jälkeen olemme vihdoin tässä. Yhdessä. Kiitos, kiitos, kiitos!"
