"Äitii!!"
Kuljen ajatuksissani metsässä kevätaamun kosteudessa.
"Äitiii!!!!"
Kuuntelen tuulen huminaa puiden latvoissa ja huomaan, että alan viimein tuntea kevään tuoksun. Voi, miten olen sitä kaivannut!
"Äitiii!!! Katso miten me leikimme ja tanssimme!!!"
Yhtäkkiä tunnen, kuinka joku aivan kuin kieppuisi ympärilläni. Ajattelen, että kylläpäs enkelini ovat tänä aamuna iloisella ja leikkisällä tuulella. He nauravat ja kikattavat ja kieppuvat toisiaan kiusoitellen, minun takanani kuurupiiloa leikkien.
"Äitiiiiii!!! Etkö näe minua!???? Tässä minä olen!!!!!"
Ohhhhh, vihdoin tajuan, että minun pikku tyttönihän se siinä pyörii! Hän on vähän reilut kymmenvuotias, hyvin herkkä luonnonlapsi, jolla on letit ja nappisilmät ja maailman kaunein hymy. Siinä he nyt leikkivät, minun tyttöni ja hänen ystävänsä. Alan muistelemaan, milloin hän oikein "syntyi". Asuin silloin Turussa ja olin juuri ihastunut tulevaan aviomieheeni. Tulin raskaaksi, joka kuitenkin keskeytyi jo alkuvaiheissa. Tyttöni päätti, että vielä ei ole oikea aika, annetaan äidin vähän vielä kasvaa. Monet vuodet kaipasin häntä, hankin meille talon ja näin hänet siellä sieluni silmin leikkimässä. Minä halusin kovasti saada hänet takaisin, ja me yritimme sitä järjestää. Mutta tyttöni se vain heilutteli jalkojaan ja leikki tyytyväisenä toisella puolella."Äitiii!! Ihanaa että tulit leikkimään minun kanssani! Katso!"
Ja hän osoittaa minulle vaaleanpunaista kiveä maassa. Poimin sen taskuuni, ja samalla muistan, että minunhan piti poimia yksi vaaleanpunainen kivi taskuuni myös pari viikkoa sitten metsässä ollessani. Nyt hymyillen oivallan, kuka silloinkin oli asialla. Tyttöni rakastaa kiviä, ja ne pitää olla siis vaaleanpunaisia. Opin hänestä joka päivä enemmän.
Nyt kivi tykyttää taskussani ja tyttöni pyytää minua kirjoittamaan kaiken ylös. Hän silittelee minua ja iloitsee kanssani lintujen laulusta ja auringon lämmittävistä säteistä. Kaikki on niin hyvin.
Pyydän häneltä anteeksi, että en niin moneen vuoteen kuullut häntä enkä edes tunnistanut enkä ymmärtänyt hänen olemassaoloaan. Mutta hän vain hymyilee ja sanoo, että hän on onnellinen tästä hetkestä, että nyt voimme olla tietoisesti yhdessä. Minä ja minun tyttöni.
Sitten hän porhaltaa leikkeihinsä metsän uumeniin ja minä palaan polkuja pitkin kivi taskussani kotiin.
Käki kukkuu.
