- Vietä mahdollisimman epäsäännöllistä elämää
- Anna kalenterin täyttyä yli äärirajojen
- Sano kyllä kaikkiin työkutsuihin
- Tee montaa isoa projektia yhtä aikaa
- Tee se julkisesti
- Laiminlyö ruokavaliosi
- Juo vain vähän vettä
- Nuku 4-5 tunnin yöunia
- Tee kaikki itse
- Tee työtä, joka tapahtuu sekä päivällä että yöllä
- Jätä huomiotta kehosi viestit
- Rakasta työtäsi enemmän kuin mitään muuta
- Elä joka hetki täysillä
Olisikohan tässä jo tarpeeksi listaa? :P
Tulipa mieleen, että ehkä tämä on nyt sitten sen kuuluisan flowssa elämisen varjopuoli: sitä elää niin antaumuksella joka hetki, ja kun ihmeitä tapahtuu kerta toisensa jälkeen, niin EI MALTA PYSÄHTYÄ, KOSKA KAIKKI ON NIIN KIVAA JA RIEMULLISTA! Hippheiiii, takaisin koulunpenkille! :D
Ensin aloin ihmettelemään tuossa pari viikkoa sitten, että olenko sittenkin tullut kesälle allergiseksi? Mitä kuumemmaksi ilma on käynyt, sitä enemmän on nokka vuotanut ja on saanut aivastella ensimmäisen puolipäivää ennen kuin olo on tasaantunut. Samalla ihmettelin, että on se nyt kumma, Intiassahan on vielä kuumempi, eikä mulla ole sielä mistään allergiaoireista tietoakaan. Vai onko täällä koti-Suomessa nyt joku kasvi, joka mut tälle altistaa? Olin myös jonkun kuullut sanovan, että allergiat eivät ole mitään muuta kuin oire epätasapainosta itsensä kanssa. Tätä asiaa olenkin nyt sitten mielenkiinnolla seurannut. Minut on nimittäin kymmenen vuotta sitten todettu kaikista allergisimmaksi kissalle, ja mikäs muu minulla tälläkin hetkellä tässä sylissä makoilee, kuin kissa. Eikä allergiasta häntä kohtaan ole tietoakaan.
Entisessä elämässäni kärsin myös monta vuotta heinäallergiasta, sekä lopulta nenäni vuoti monta vuotta ihan ympäri vuoden, myös talviajat. Kun sitten erosin silloisesta miehestäni, nenän vuotaminen loppui siihen paikkaan. Se oli täysin hämmästyttävää! En löytänyt tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että olin eroamisen myötä päässyt takaisin omille jaloilleni, omaan voimaani, ja kun mieli koheni ja taakat poistettiin hartioilta, niin kaikki muutkin asiat alkoivat korjaantua. Pääsin lähemmäksi itseäni. Nykyään aina kun joku kertoo jostain sairaudestaan, niin en voi olla ensimmäisenä ajattelematta, että kipu ei johdu mistään ulkoapäin tulevasta, vaan siitä, että kivunkantaja on laiminlyönyt itseään henkisesti, joka ilmentyy nyt fyysisenä kipuna. Näitä esimerkkejä on lähipiirissänikin lukuisia. Esimerkiksi oma äitini kärsi todella pahasta, kroonisesta pääkivusta viimeiset vuodet avioliitossaan tasan niin kauan, kunnes he erosivat isäni kanssa. Tai minulla esimerkiksi tulee kurkku kipeäksi heti, jos en ole saanut sanottua jollekin omaa mielipidettäni asiasta tai jos joku asia on selvittämättä. Tämän sain todistaa jälleen pari viikkoa sitten, kun en ollut saanut eräälle rakkaalle ihmiselle sanottua, mitä oikeasti mielessäni eräästä asiasta ajattelin. Kun asia oli sitten sanottu, niin tsup, kurkkukipu oli poissa.
Tai niin kuin tuolla Valon Enkelit-sivulla kirjoitan, niin niinä pahimpina keikkavuosinahan minua oltiin jo passittamassa äänihuulileikkaukseen ja ties minne, kun minulla todettiin kyhmyt äänihuulissa, eikä tullut enää ylä- eikä alaääniä ollenkaan. Silloin olin täysin loppuunajettu. Muistan, kun matkasimme silloisen mieheni kanssa lomalle etelän aurinkoon, niin burnoutini oli jo sitä luokkaa, että kävelin aivan pitkin seiniä, lentokoneessa sain paniikkikohtauksia ja pelkäsin aivan kaikkia ihmisiä ympärilläni. Itkin ja tärisin vain mieheni sylissä ja olin hajota täysin siihen paikkaan. Olin ihan varma, että en pääse elävänä perille saakka. Eikä viikon loma siihen mitään auttanut. Apu tuli vasta, kun peruin vuoden keikat ja hyppäsin oravanpyörästäni pois. Uh, kyllä sitä ihminen pitkään pystyy toimimaan täysin vastoin henkeään. Mutta lopulta meidät viedään aina tilille asioista. Laitetaan katsomaan Itseämme silmästä silmään. Rakkaus pitää siitä huolen. :)
No niin, mutta siis tähän päivään takaisin. Ja siihen nenän vuotamiseen. :D Nimittäin eilen ei yllättäen ollutkaan enää mitään oireita, kun olin toissayönä oivaltanut, että olen alkanut luoda odotuksia ja hulahtanut takaisin entisen elämäni rytmiin. Niiskutus oli tipotiessään ja olo oli täysin toisenlainen, vapautettu, niin kuin kirjoitinkin. Olin päässyt takaisin siihen tilaan, missä olin ollut ennen reissuun lähtöä. Ja kun yöllä kävin vielä lenkillä, niin kaikki aistitkin oli palautuneet ja pystyin olla taas läsnä tälle hetkelle. Se oli kyllä riemullista!
Olen tehnyt sellaisenkin huomion, että sitten kun menee liian kovaa, niin tässä hetkessä läsnä oleminen muuttuu täysin toisenlaiseksi. Joo, ha, surprise, Einstein täällä kirjottaa!!!!! :D Mut ihan tosissaan! Totesin, että siinä vaiheessa, jos ei lenkillä enää tunne luonnontuoksuja, jos ei osaa iloita ja nauttia luonnon väreistä eikä enää näe sen kauneutta, niin silloin ollaan poissa raiteilta. Tai minä ainakin olen! Herkkyys katoaa ensimmäisenä.
No, sitten toinen merkki. Nimittäin juurikin tämä kisuliini tässä, Olga. Oletteko jo huomanneet, miten viisaita nämä ihanat lemmikkimme ovat? Olen saanut kerta toisensa perään todistaa, miten Olga on aivan suora peili minusta (niin kuin tietenkin me kaikki olemme toisillemme; se mikä toisessa ärsyttää, onkin se, mitä minun pitäisi itsessäni työstää). Mutta ehkä se näkyy lemmikissä jotenkin vielä selvemmin. Heti, kun en ole läsnä tässä hetkessä, niin Olga alkaa reagoimaan. Milloin se kiertää vain asuntoa ympäri ja inisee, milloin löytyy pissat jostain nurkasta jne. Ja tottakai hän nyt näkee täällä paljon muutakin liikettä, mitä minä en sitten taas näe. Kivaa seurata tyypin ilmeitä ja katsetta, kun joku seisoo sen edessä tai vilistää ohi. :D Niin, ja jos olen rauhaton, niin Olgakin on. Kun taas sitten istun vaikka meditoimassa, niin hän käpertyy syliin ja on aivan onnessaan. Olgan silmistä pystyy lukemaan täysin oman tilansa. Hän kyllä osoittaa välittömästi mieltään, jos ollaan oltu liian pitkään erossa tai en ole antanut hänelle tarpeeksi huomiota. Voi sitä kyllästymisen ja paheksunnan määrää noissa nappisilmissä! :D Tai niin kuin eilen, kun sitten todella meikä pudotettiin Lomalle, ja makoilin tuossa sohvalla, niin Olga kömpii päälle ja pistää koko pituudeltaan makuulle vatsani päälle. Siinä me sitten naisissa maattiin ja nautittiin ilta-auringon lämmöstä ja vapaasta ja toinen kehrää kuin viimeistä päivää! Voi sitä Onnen määrää! <3
Mutta sitten tämä kolmas merkki. Olin nimittäin juurikin eilen kirjoittanut itsestäni tuon englanninkielisen esittelyn (älä kysy miksi, nää on taas näitä juttuja, jotka selviää vasta myöhemmin), jossa mainitsin migreenistä. Havahduin sitä kirjoittaessani miettimään, että ohhoh, mihinkähän on mun migreenitkin kadonneet?? Entisessä elämässäni ne olivat nimittäin hyvin yleisiä vieraita. Tiesin aina, jos olin nukkunut liian lyhyet yöunet, syönyt huonosti tai muuten laiminlyönyt itseäni, niin migreeni tulisi muistuttamaan asioista. Amman myötä migreenit katosivat. Niitä ei ole tämän kahden vuoden aikana ollut kuin ehkä kaksi tai kolme kertaa, joka tapauksessa niin harvoin, etten edes muista milloin viimeksi. Mutta EILEN ILLALLA sen samaisen yölenkin jälkeen lähti yhtäkkiä näkö! Sillä tavalla se mulla aina alkaa. Kun katson jotain kohdetta, vaikka itseäni peilistä, niin en näe kasvoistani kuin puolet. Tein kuitenkin joogat kaikessa rauhassa ja iltatoimet ja menin nukkumaan. En ottanut mitään lääkettä. Ajattelin, että uni auttaa, ja jos annan hiukan Reikiä, niin sekin voisi jeesata. Mutta eikä mitä.
Kipu alkoi yltyä niin sietämättömäksi, että mieleeni palasi eräs kohtaus kolmen vuoden takaa, ja ajattelin jo, että siihenkö tämäkin johtaa, lääkärireissuun. Asuin silloin Turussa ja pyöritin vielä putiikkia. Eräänä iltana migreeni jälleen iski ja yritin toinnuttaa sitä vain menemällä nukkumaan. Parin tunnin päästä kuitenkin heräsin niin valtaviin kipuihin, että ihan oikeasti ajattelin kuolevani siihen paikkaan. Soitin päivystykseen ja lähdin keskellä yötä sotkemaan pyörälläni lähimpään terveyskeskukseen. En edes tajua miten sinne koskaan pääsin. He eivät ensin tajunneet tilani vakavuutta, vaikka itkien sinne luukulle menin ja hyvä että sain sanottua, että mitä on tapahtunut. Seuraavassa hetkessä olinkin jo hyväilemässä posliinipönttöä. Minut vietiin sänkyyn johonkin huoneeseen, joka oli täynnä muitakin potilaita. Pyysin saada piikin ja luvan nukkua pari tuntia, että sitten voisin lähteä kotiin. Ja niin kävi. Sain piikin, itkin ja nukuin, ja parin tunnin päästä poljin jo pyörälläni syksyisessä yössä pitkin Turun katuja takaisin kotiin. Viileä yötuuli tuntui ihanalta ja kipu oli hellittänyt otteensa. Noihin aikoihin stressini oli jälleen aivan taivaita hipovalla tasolla. Myin putiikkini, olin jo virallisesti muuttanut Helsinkiin uuteen suhteeseen ja Kotimatka ilmestyi syyskuussa. Eli mikään ei ole muuttunut! :DDD No, sitten tulikin Amma vuoden päästä pelastamaan tilanteen ja muuttamaan elämäni totaalisesti. Mutta heti kun nyt tulin kuplastani ulos, niin kävi näin. ENKÖ OLE OPPINUT MITÄÄN?????? :DDDD *painuu takaisin nunnaluolaansa* :PPP
Niin, niin migreeni iski sitten voimalla viime yönä. Kärvistelin ja kärvistelin, olin jo soittamassa veljelleni tai isälleni tai äidilleni, ja kertomassa missä kunnossa olen, että voisiko joku varautua viemään mua kohta Seinäjoelle piikille. No, en soittanut. Päätin kokeilla ensin toista keinoa: Burana 600:sta. Mikään muu kotiin saatavista migreenilääkkeistä ei nimittäin tehoa. Tai tehoaa, mutta liian pitkällä viiveellä ja ne tekee aivan tautisen tautisen olon. En muista mikä se piikki on, jonka sairaalassa aina saan, mutta SE tehoaa. Buranaakaan en ole joutunut nappaamaan sitten Amman tapaamisen, muuta kuin nyt vasta. Ne parit pienemmät migreenit on nimittäin parannettu Reikillä tai homeopaattisilla lääkkeillä. Mutta keskellä yötä ei nyt ollut saatavilla kumpaakaan, ja omat voimat ei Reikittämiseen riittäneet. Otin siis Buranaa. Tunnin päästä herään taas syleilemään posliinipönttöä. Sen jälkeen nukuinkin sitten aamuun saakka, ja nyt ei ole enää mitään.
*huokaa syvään*
Mitä tästä opimme?
Varmaankin sen, että kohtuus kaikessa. Itse ainakin opin, että nyt täytyy taas olla tarkempi näiden rytmiensä kanssa ja todella pitää tarpeeksi vapaata, että pääsee irti egon mukana tuomista odotuksista ja hössötyksistä. Täytyy kuunnella Itseään, kehonsa merkkejä, ja ottaa ne tosissaan. Luojan kiitos tiesin jo ennalta tämän oman työputkeni kestävän vain tämän kaksi kuukautta. Missä kunnossa olisinkaan, jos se olisi kestänyt vaikka puoli vuotta??? Eiih, siihen ei mulla ole varaa!! Never ever again!!!!!!!!!!!
Ja sitten, vaikka me kaikki ollaankin tällä henkisellä polulla ja innostus on suuri kun ihmeitä alkaa tapahtua ja nälkä kasvaa syödessä, niin kaiken innostuksenkin keskellä on näköjään opittava sitäkin hiukan hillitsemään, löydettävä siihenkin se tasapaino. Mutta kyllä se löytyy! Enkelit kehiin vaan opastamaan meitä! :D
Ai niin, enkeleistä tulikin mieleeni, että mulle on nyt useampikin ihminen suositellut Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani-kirjaa. Soitinkin siitä jo paikalliseen kirjastoon kysyäkseni, että onko siellä ylipäätään koko kirjaa, ja hämmästyin iloisesti, kun sieltä vastattiin, että kyllä kirja heiltä löytyy, mutta siihen on aivan valtavat jonot!!!!!!!!!! JIPIIIIIIII!!!!!!!!! Siis olen iloinen siitä, että ensinnäkin kirja löytyy, mutta toisekseen, että kirjalla on noin hienosti kysyntää: näille asioille ollaan todella avautumassa!!!!!!! MITEN MAHTAVAA!!!!! Kirjastonhoitaja sanoi, että jono on ollut todella pitkä, mutta nyt mua ennen olisi "enää" kuusi varausta. HIH! No, minä jaksan odottaa, ei ole kiire minnekään.
Mitähän sitä tänään tekisi? Taidan lähteä jätskiostoksille! :D
Iloa, Valoa, Siunasta ja Suojelusta! Ollaan Enkeleitä toisillemme!
Diippi
ps.ai niin muuten, lisäsin meidän konserttikuvia mun facebookiin (privapuolelle, joka on ihan avoin kaikille), Valon Siivin-blogiin ja myöskin tähän blogiin Valon Siivin-sivulle. Facebookista löytyy eniten! Enjoy! <3 Alla oleva kuva mun tämän kesän viimeiseltä lavakeikalta. Ei pöllömmät työolosuhteet, ihmekös tuo jos sitä vähän innostuu.... ;P
