Vaarallista leikkiä

Jos riisuisin kaiken pois

Jos lakkaisin olemasta yhtään mitään yhtään missään.

Lakkaisin ajattelemasta itseäni yhtään minään.

Lakkaisin ajattelemasta.

Lakkaisin luomasta.

Jos pudottaisin kaiken pois.

Jos riisuisin pois unelmani, vähäisimmätkin visioni.

Jos en enää palaisikaan yhdenkään ihmisen eteen.

Jos vain istuisin tässä.

            

                                                   Aamu-unisena.

                             Hiljaisena. 

Ilman aikomustakaan tehdä tai ajatella yhtään mitään.

Tässä, jossa millään ei ole mitään väliä. Mikään ei liiku missään. 

Tilaan, jossa kaikki on lakannut olemasta. 

Tilaan, jossa maailmassa ei ole enää ketään eikä mitään.

Tilaan, jossa ei ole vastausta odottavia meilejä, ei selvitettäviä asioita. 

Ei lauluja laulettavana, ei ihmisiä kohdattavana.

Tilaan, jossa ei ole mitään mistä olen tulossa eikä mitään minne olla menossa.

Ei edes tätä hetkeä.

Kaikki vain lakkaisi olemasta.

Jos vain riisuisin kaiken pois.

Ja riisunkin.

Nämä olivat tämän aamun ensimmäiset ajatukset. 

Kaksi päivää taistelin, rimpuilin, yritin olla vapaalla. Mitä enemmän yritin asettua lomalle, sitä matalammalle vajosin ja sietämättömmäksi oloni kävi. Miksi? Oli vain pelkoa, riittämättömyyttä ja tunne siitä, että missään ei ole mitään järkeä. Kaikki on ristiriidassa keskenään.  Ja tämäkin on vaarallista leikkiä: kirjoittaa nyt itsestään blogia, mainostaa tekemisiään ja ajatuksiaan sivuillaan, lehdissä, olla yleisön edessä, kun samalla hiljaisena toiveena on egosta, kaikesta luopuminen. 

Olin jälleen kadottanut itseni. Luulin, että olisin hyvinkin selvillä vesillä. Turhaan luulin.

Tämä oli hyvä koulu. Koulu, joka alkoi toukokuun alussa ja päättyi menneenä viikonloppuna. Pystyin hoitamaan ”hommani”, mutta en pystynyt täysin säilyttämään Itseäni. Menin leikkiin mukaan, vaikka luulin, etten ollut mennyt. Olin saanut kyllä hiljentymishetkiä, mutta samaan aikaan rattaat pyörivät armottomasti. Hiljentymishetket olivatkin näennäisiä.

Tämä oli hyvä koulu. Koin pikana sen, minkä viimeksi koin kuuden vuoden aikana 1998-2004. Silloinkin menin leikkiin mukaan. Luulin olevani selvillä vesillä, mutten todellakaan ollut. 

Tämä oli hyvä koulu. Nyt tiedän, että tarvitsen tuollaisen rumban aikana enemmän aikaa itselleni. Pidempiä yöunia, enemmän lepopäiviä, hiljaisuutta, yksinäisyyttä välissä. Lepopäiviä, jolloin saan pyörän pysäytettyä. Egon riisuttua.

Viime yönä joogatessa vasta tajusin, mistä sietämätön olotilani johtui: olin alkanut huomaamatta, salakavalasti luoda itselleni, tehtävälleni Odotuksia. Siitä johtuen kaikki näyttäytyi yhtäkkiä täysin ristiriidassa keskenään. Mieleni teki tepposet, ”nyt kun nämä asiat on saavutettu, sinun on otettava seuraava kiintopiste ja lähdettävä sitä kohti. Nyt kun olet päässyt hyvään vauhtiin, on taottava kun rauta on kuuma. Lisää suunnittelua, lisää visioimista, lisää tekoja niitä kohti. Kehitä, kehity, kasvata.” 

Henkiparkani harasi täysillä vastaan. 

Syntyi suunnaton ristiriita perimmäisessä olotilassa. Kuka nyt oikein puhuu? Miten olen päätynyt tällaiseen tilaan? 

Vielä viime viikolla kaikki oli täysin selvää. Mutta oliko tosiaan? Oliko todella tosiaan?

Pohjimmiltaan oli, pinnalta enää ei. Tein kaiken rakkaudesta käsin, avoimin sydämin, mutta olin jo alkanut myös mennä mukaan ”vanhaan minääni”, kuuntelemaan ihmisten risuja ja ruusuja tekemisistäni, pitämään yllä tiettyä kuvaa, pönkittämään sitä itsekin, antanut ulkoa tulevien palautteiden vaikuttaa. Päässyt kohtaamaan oman ihmisyyteni. En ollutkaan enää niin irrallaan ulkomaailmasta ja immuuni sen vaikutuksille, mitä olin vielä keväällä oppinut olemaan.

Tämä oli hyvä koulu. Alkuviikko näytti minulle todellisen tämän hetken tilani. 

Kiitos koulutuksesta. Oppitunti oli värikäs, monivaiheinen, monitasoinen ja erittäin antoisa.

Tänä aamuna herätessä minut oli irrotettu, riisuttu. Kaikki oli putsattu pois. Olin alaston, ilman mitään odotuksia, ilman mitään vaatimuksia, ilman mitään unelmia. Ainakin hetkellisesti.

Vapautettu. Kunnes palataan taas koulunpenkille. 

               Nyt menen tekemään aamupalaa.


                             Minulla on veljeltäni monta joulua sitten lahjaksi saamani punainen kissayöpaita yllä.




                                              Älä kysy paljonko kello on. Paljon.

Mutta minähän olenkin nyt Lomalla.