(Kirjoitettu 30.12.2012)
Istun kynttilöiden keskellä kaikkiin viltteihin kietoutuneena, villasukat jalassa ja Intia-vaatteet matkan jäljiltä vielä päälläni. Hytisen ja tutisen, kun yritän taas sopeutua Suomen hyiseen ilmastoon jatkuvan yötäpäiväisen kuumuuden sijaan. Muistan taas, miksi olen aina tuntenut syntyneeni "väärään" maahan. Auringon lapsi...
Amma kuiskii "Rakas tyttäreni, rakas tyttäreni", kun hän antaa minulle viimeistä halaustaan. Hänen katseensa porautuu sieluuni - katse, jonka kohdatessani tunnen, kuin näkisin kaikkiin universumeihin yhtä aikaa. Kun nousen hänen sylistään, halauksen voima on niin ylitsevyöryvä, että lyyhistyn takaisin polvilleni. Otsani on nyt painuneena kokolattiamattoon Amman jalkojen juuressa. Menetän ajan tajuni. Bhajanit jylisevät hallissa, rumba Amman ympärillä jatkuu. Mutta minun sisäinen maailmani lakkaa olemasta, pysähtyy. Itken lohduttomasti ja pystyn tuskin hengittää. Rakkauden voima on sietämättömän suuri. Kyyneleet virtaavat vuolaanaan. Joku auttaa minut vihdoin ylös ja johdattaa istumaan Amman taakse. En kuitenkaan kykene astumaan muutamaa askelta pidemmälle, kun jähmetyn paikoilleni: en pysty liikkumaan. Sisäisen tilani tajutessaan, Amman lähimmät ohjaavat minut Amman välittömään läheisyyteen hänen tuolinsa viereen. Olen pää painuksissa pyhää henkeä täynnä, ja minulle hoetaan, että "Amma is looking, Amma is looking"; varjellakseen, että pysyn hengissä. Minä en kykene enää nostamaan katsettani: jos sen tekisin ja kohtaisin Amman tuskallisen rakastavat silmät, kuolisin lopunkin. Tyydyn siis vain itkemään silmät päästäni, riiputtamaan päätäni alaspäin ja kuivaamaan valkoisiin vaatteisiini läpimärkiä kasvojani. Amman lähimmät ympärilläni silittävät minua ja valvovat, että pysyn hengissä. Olo on läpeensä turvallinen ja rakastettu.
Kello on jo liian paljon, kun viimein havahdun ajankuluun. Taksi lähtee vartin päästä. Nousen paikaltani hoippuen, enkä ilmeisesti näytä kovin vakuuttavalta, koska minua ollaan ohjaamassa takaisin istumaan. Mutta en voi enää jäädä Amman viereen kauemmaksi aikaa. Kasvot kyynelistä turvoksissa hoipertelen läpi suuren hallin, Amman kädet tiukasti yhä ympärilläni tuntien. En tunne kehoani, en kosketa maata. Hallin perällä seisahdan viimeisen kerran ja käännyn katsomaan Amman loistavia kasvoja suurelta screeniltä. Eron tuska viiltää sydäntäni ja tiedän, että suuntani on täysin väärä. Jos minun jossain pitäisi olla, niin täällä. Mutta minun aikani jäädä ei ole vielä. Ehkä sitten joskus. Vain Luoja yksin tietää.
*
Olga kiipeää syliini minua lämmittämään, Rakkaus-kissani. Syön levyllisen suklaata, ja kuuntelen, kun vesi lorisee patterissa. Ympärillä on hipihiljaista. Kuvat pyörivät päässäni, kohtaamiset ihmisten kanssa välähtelevät mielessäni, tapahtuma toisensa jälkeen läikähtää muistojeni peilissä... Amma on niin läsnä, että jos painaisin silmäni kiinni, niin luulisin, etten ole koskaan minnekään Intiasta lähtenytkään.
En ole surullinen. Olen vain hiljaisen kiitollinen kaikesta kokemastani. Vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni.
*
Mieleeni nousee 21.päivän rantameditaatio Amman kanssa. Meditaation jälkeen Amma piti satsangin ja kysyi meiltä ensitöikseen pilke silmäkulmassaan, että pelkäämmekö, että maailma loppuu tänään? Vaikka aiheesta ei virallisesti ashramissa puhuttu, niin kuitenkin tuo aihe oli ollut kaikkien takaraivossa koko menneen viikon, ja nyt Amma laukaisi koko päivään kytkeytyvän pinnan alla kytevän paineen esittämällä hymyssä suin meille kysymyksensä. Koko tuhatpäinen joukko remahti nauramaan. Tuntui, kuin tuolla kysymyksellä olisi otettu kaikilta suuri huolilasti hartioilta pois, ja yhtäkkiä kykenimme taas hengittämään vapautuneesti. Amma saa kuolemankin tuntumaan iloiselta asialta; hän esittää isoja kysymyksiä aina niin, että sen sijaan että vaipuisimme synkkyyteen, meissä herääkin into tarkastella asioita toiselta kantilta, pelkäämättä.
Amma kysyi, että jos jotain tapahtuisi tänään (21.12), niin miten suhtautuisimme siihen? Millaisin työkaluin olimme valmistautuneet jopa mahdolliseen kuolemaan? Olemmeko vain keränneet materiaa ympärillemme ja yrittäneet hiljentää sillä tavoin sielumme kuiskintaa ja sisäisiä pelkojamme, vai olemmeko uskaltaneet kohdata itsemme ja myös kuolema-aspektin, ja ottaa sen ystäväksemme elämäämme; hyväksyneet, että kuolema on vain osa luonnollista siirtymää, jossa ainoastaan fyysinen olemuksemme kuolee, mutta todellisuudessa elämme ikuisesti. Amma pyysi meitä olemaan vahvoja ja kohtaamaan elämän joka tapahtuman iloiten. "Onnellisuus on päätös", hän sanoi.
24.12, jouluaattona, meillä oli Amman kanssa seuraava rantameditaatio ja -satsang. Siinä hän nosti pintaan kysymyksen joulun todellisesta merkityksestä. Amma herätti keskustelua sanomalla, että lähetämme jouluna kortteja rakkaimmillemme, koristelemme kauniisti kotimme jne., mutta että voisimmeko lähettää kortteja myös niille, joita kohtaan olemme tunteneet kiukkua tai kaunaa? Joulun sanomaan liittyy anteeksiantamisen viesti. Millä tavalla me teemme tässä oman osuutemme? Amma sanoi, että kun meillä on anteeksiannon kyky, synnymme uudelleen. Hän kehotti meitä pysymään positiivisena ja säilyttämään hymyn kasvoillamme.
Jouluaattoiltana meillä oli myöskin huikea, yli 150 hengen joulunäytelmä "God Is Able" yli viisituhatpäisen yleisön edessä. Ashramilaiset olivat alkaneet valmistella näytelmää jo vuoden alussa, ja siinä vaiheessa kun liityin mukaan taustakuoroon, oli enää muutamat harjoitukset jäljellä. Mennessäni ensimmäisiin harjoituksiin, olin pakahtua riemusta, kiitollisuudesta ja rakkaudesta. On aivan käsittämätöntä, millaisia produktioita Amman siipien suojissa rakennetaan. Sen lisäksi, että Amman hyväntekeväisyysjärjestöt lahjoittavat huomattavia summia rahaa joka vuosi eri avustuskohteisiin ympäri maailmaa, hänen organisaatiossaan todella huolehditaan myös sielunravinnosta - ei vain henkisten harjoitusten kautta, vaan myös ja eritoten - taiteen kautta. Harjoituksissa en ollut kyetä laulamaan ollenkaan, kun itku tuli väkisin siitä armosta ja pyhästä hengestä, jonka koin olevan erittäin voimakkaasti harjoituksissa läsnä, kun laulettiin mm.tällaisia säkeitä:
Kuvittele tähän viimeisen päälle lavastukset, puvustukset, mahtipontiset sävelmät, ja satapäinen antaumuksellinen ja iloa ylistävä kuoro laulamaan. Huhhuh sanon minä...! My place to be!! ♥ Lisää jouluaaton ohjelmasta voit lukea täältä.
Jo pari päivää ennen, lauantaina 22.12 oli myöskin meille suomalaisille vierailijoille jännittävä päivä: saimme esiintyä parinkymmenen hengen joukolla Ammalle darshanien aikana. Esitimme supisuomalaisia joululauluja, mm.En etsi valtaa loistoa, Sydämeeni joulun teen ja Varpunen jouluaamuna. Sen lisäksi minä sain esittää muutaman oman kappaleeni, jotka olivat tällä kertaa Anna mun tulla kotiin sekä uusin lauluni Be the light you are, jonka voit kuunnella myös uusien sivujeni uuden esittelyvideoni lopusta. Ai niin, mainitsenpa tässä samassa, että olemme juuri viimeistelemässä Shawnin kanssa "An Evening with Deepthi"-sarjaa, johon tulee kohta vielä muutama livetaltiointi lisää menneeltä syksyltä. ♥
Suomi-sessiomme lopuksi teimme Ammalle myös debyyttiimme vuoden alussa ashramissa tutustumani italialaisen Lisan kanssa. Hän on erittäin lahjakas pop/soul-laulaja, ja kun nyt viimein yhdistimme voimamme, olimme haljeta ilosta ja rakkaudesta, jonka saimme musiikkimme kautta kokea. Laulun nimi oli tietenkin The Prayer, joka on meidän kummankin yksi suurimmista rakkauksistamme koko maailmanhistorian laulujen joukossa.
Istun kynttilöiden keskellä kaikkiin viltteihin kietoutuneena, villasukat jalassa ja Intia-vaatteet matkan jäljiltä vielä päälläni. Hytisen ja tutisen, kun yritän taas sopeutua Suomen hyiseen ilmastoon jatkuvan yötäpäiväisen kuumuuden sijaan. Muistan taas, miksi olen aina tuntenut syntyneeni "väärään" maahan. Auringon lapsi...
Amma kuiskii "Rakas tyttäreni, rakas tyttäreni", kun hän antaa minulle viimeistä halaustaan. Hänen katseensa porautuu sieluuni - katse, jonka kohdatessani tunnen, kuin näkisin kaikkiin universumeihin yhtä aikaa. Kun nousen hänen sylistään, halauksen voima on niin ylitsevyöryvä, että lyyhistyn takaisin polvilleni. Otsani on nyt painuneena kokolattiamattoon Amman jalkojen juuressa. Menetän ajan tajuni. Bhajanit jylisevät hallissa, rumba Amman ympärillä jatkuu. Mutta minun sisäinen maailmani lakkaa olemasta, pysähtyy. Itken lohduttomasti ja pystyn tuskin hengittää. Rakkauden voima on sietämättömän suuri. Kyyneleet virtaavat vuolaanaan. Joku auttaa minut vihdoin ylös ja johdattaa istumaan Amman taakse. En kuitenkaan kykene astumaan muutamaa askelta pidemmälle, kun jähmetyn paikoilleni: en pysty liikkumaan. Sisäisen tilani tajutessaan, Amman lähimmät ohjaavat minut Amman välittömään läheisyyteen hänen tuolinsa viereen. Olen pää painuksissa pyhää henkeä täynnä, ja minulle hoetaan, että "Amma is looking, Amma is looking"; varjellakseen, että pysyn hengissä. Minä en kykene enää nostamaan katsettani: jos sen tekisin ja kohtaisin Amman tuskallisen rakastavat silmät, kuolisin lopunkin. Tyydyn siis vain itkemään silmät päästäni, riiputtamaan päätäni alaspäin ja kuivaamaan valkoisiin vaatteisiini läpimärkiä kasvojani. Amman lähimmät ympärilläni silittävät minua ja valvovat, että pysyn hengissä. Olo on läpeensä turvallinen ja rakastettu.
Kello on jo liian paljon, kun viimein havahdun ajankuluun. Taksi lähtee vartin päästä. Nousen paikaltani hoippuen, enkä ilmeisesti näytä kovin vakuuttavalta, koska minua ollaan ohjaamassa takaisin istumaan. Mutta en voi enää jäädä Amman viereen kauemmaksi aikaa. Kasvot kyynelistä turvoksissa hoipertelen läpi suuren hallin, Amman kädet tiukasti yhä ympärilläni tuntien. En tunne kehoani, en kosketa maata. Hallin perällä seisahdan viimeisen kerran ja käännyn katsomaan Amman loistavia kasvoja suurelta screeniltä. Eron tuska viiltää sydäntäni ja tiedän, että suuntani on täysin väärä. Jos minun jossain pitäisi olla, niin täällä. Mutta minun aikani jäädä ei ole vielä. Ehkä sitten joskus. Vain Luoja yksin tietää.
*
Olga kiipeää syliini minua lämmittämään, Rakkaus-kissani. Syön levyllisen suklaata, ja kuuntelen, kun vesi lorisee patterissa. Ympärillä on hipihiljaista. Kuvat pyörivät päässäni, kohtaamiset ihmisten kanssa välähtelevät mielessäni, tapahtuma toisensa jälkeen läikähtää muistojeni peilissä... Amma on niin läsnä, että jos painaisin silmäni kiinni, niin luulisin, etten ole koskaan minnekään Intiasta lähtenytkään.
En ole surullinen. Olen vain hiljaisen kiitollinen kaikesta kokemastani. Vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni.
*
Mieleeni nousee 21.päivän rantameditaatio Amman kanssa. Meditaation jälkeen Amma piti satsangin ja kysyi meiltä ensitöikseen pilke silmäkulmassaan, että pelkäämmekö, että maailma loppuu tänään? Vaikka aiheesta ei virallisesti ashramissa puhuttu, niin kuitenkin tuo aihe oli ollut kaikkien takaraivossa koko menneen viikon, ja nyt Amma laukaisi koko päivään kytkeytyvän pinnan alla kytevän paineen esittämällä hymyssä suin meille kysymyksensä. Koko tuhatpäinen joukko remahti nauramaan. Tuntui, kuin tuolla kysymyksellä olisi otettu kaikilta suuri huolilasti hartioilta pois, ja yhtäkkiä kykenimme taas hengittämään vapautuneesti. Amma saa kuolemankin tuntumaan iloiselta asialta; hän esittää isoja kysymyksiä aina niin, että sen sijaan että vaipuisimme synkkyyteen, meissä herääkin into tarkastella asioita toiselta kantilta, pelkäämättä.
Amma kysyi, että jos jotain tapahtuisi tänään (21.12), niin miten suhtautuisimme siihen? Millaisin työkaluin olimme valmistautuneet jopa mahdolliseen kuolemaan? Olemmeko vain keränneet materiaa ympärillemme ja yrittäneet hiljentää sillä tavoin sielumme kuiskintaa ja sisäisiä pelkojamme, vai olemmeko uskaltaneet kohdata itsemme ja myös kuolema-aspektin, ja ottaa sen ystäväksemme elämäämme; hyväksyneet, että kuolema on vain osa luonnollista siirtymää, jossa ainoastaan fyysinen olemuksemme kuolee, mutta todellisuudessa elämme ikuisesti. Amma pyysi meitä olemaan vahvoja ja kohtaamaan elämän joka tapahtuman iloiten. "Onnellisuus on päätös", hän sanoi.
24.12, jouluaattona, meillä oli Amman kanssa seuraava rantameditaatio ja -satsang. Siinä hän nosti pintaan kysymyksen joulun todellisesta merkityksestä. Amma herätti keskustelua sanomalla, että lähetämme jouluna kortteja rakkaimmillemme, koristelemme kauniisti kotimme jne., mutta että voisimmeko lähettää kortteja myös niille, joita kohtaan olemme tunteneet kiukkua tai kaunaa? Joulun sanomaan liittyy anteeksiantamisen viesti. Millä tavalla me teemme tässä oman osuutemme? Amma sanoi, että kun meillä on anteeksiannon kyky, synnymme uudelleen. Hän kehotti meitä pysymään positiivisena ja säilyttämään hymyn kasvoillamme.
Jouluaattoiltana meillä oli myöskin huikea, yli 150 hengen joulunäytelmä "God Is Able" yli viisituhatpäisen yleisön edessä. Ashramilaiset olivat alkaneet valmistella näytelmää jo vuoden alussa, ja siinä vaiheessa kun liityin mukaan taustakuoroon, oli enää muutamat harjoitukset jäljellä. Mennessäni ensimmäisiin harjoituksiin, olin pakahtua riemusta, kiitollisuudesta ja rakkaudesta. On aivan käsittämätöntä, millaisia produktioita Amman siipien suojissa rakennetaan. Sen lisäksi, että Amman hyväntekeväisyysjärjestöt lahjoittavat huomattavia summia rahaa joka vuosi eri avustuskohteisiin ympäri maailmaa, hänen organisaatiossaan todella huolehditaan myös sielunravinnosta - ei vain henkisten harjoitusten kautta, vaan myös ja eritoten - taiteen kautta. Harjoituksissa en ollut kyetä laulamaan ollenkaan, kun itku tuli väkisin siitä armosta ja pyhästä hengestä, jonka koin olevan erittäin voimakkaasti harjoituksissa läsnä, kun laulettiin mm.tällaisia säkeitä:
"When you feel like darkness has you bound
and you can't see any way to get out
There's a power which surrounds us all
through God anything is possible
Dear God, hold us tight
never let us leave your sight
Dear God, fill our soul
with your love make us whole"
Kuvittele tähän viimeisen päälle lavastukset, puvustukset, mahtipontiset sävelmät, ja satapäinen antaumuksellinen ja iloa ylistävä kuoro laulamaan. Huhhuh sanon minä...! My place to be!! ♥ Lisää jouluaaton ohjelmasta voit lukea täältä.
Jo pari päivää ennen, lauantaina 22.12 oli myöskin meille suomalaisille vierailijoille jännittävä päivä: saimme esiintyä parinkymmenen hengen joukolla Ammalle darshanien aikana. Esitimme supisuomalaisia joululauluja, mm.En etsi valtaa loistoa, Sydämeeni joulun teen ja Varpunen jouluaamuna. Sen lisäksi minä sain esittää muutaman oman kappaleeni, jotka olivat tällä kertaa Anna mun tulla kotiin sekä uusin lauluni Be the light you are, jonka voit kuunnella myös uusien sivujeni uuden esittelyvideoni lopusta. Ai niin, mainitsenpa tässä samassa, että olemme juuri viimeistelemässä Shawnin kanssa "An Evening with Deepthi"-sarjaa, johon tulee kohta vielä muutama livetaltiointi lisää menneeltä syksyltä. ♥
Suomi-sessiomme lopuksi teimme Ammalle myös debyyttiimme vuoden alussa ashramissa tutustumani italialaisen Lisan kanssa. Hän on erittäin lahjakas pop/soul-laulaja, ja kun nyt viimein yhdistimme voimamme, olimme haljeta ilosta ja rakkaudesta, jonka saimme musiikkimme kautta kokea. Laulun nimi oli tietenkin The Prayer, joka on meidän kummankin yksi suurimmista rakkauksistamme koko maailmanhistorian laulujen joukossa.
"I pray you'll be our eyes, and watch us where we go.
And help us to be wise in times when we don't know
Let this be our prayer, when we lose our way
Lead us to the place, guide us with your grace
To a place where we'll be safe"
Ja tässä Celinen ja Joshin versio:
Deepthi
