Hei Rakkaat,
Olen sanaton, täysin mykistynyt.
Erittäin suuri, lämmin Kiitos jokaiselle teistä, jotka olitte mukana rukousmeditaatiossamme eilen. Olen saanut vastaanottaa teiltä uskomattomia viestejä siitä, mitä olitte kokeneet rukousmeditaation aikana - ja jo ennen sitäkin - ja se vain vahvisti niitä tuntoja, joita me täällä Pohjanmaan päässä saimme kokea.
Itselleni henkilökohtaisesti eilinen päivä oli aivan huikea päivä. Tuntui, että jo heti eilen aamulla istuin sisällä tuossa portaalissa, joka meidän valotyötämme varten oli illaksi valmisteltu. Vahvaa koodia tuli pitkin päivää ja tietoisuus valon läsnäolosta oli valtava. Oli myöskin upeaa tuntea, miten yhteinen energiamme vahvistui vahvistumistaan koko päivän, ja oli aivan ihanaa, että laitoitte myöskin fb-sivullemme viestejä siitä, että olette mukana: se tuntui vaikuttavan meihin kaikkiin hyvin positiivisesti ja toimi yhteishenkemme kohottajana ikään kuin sanoen: "me olemme yhtä, me teemme tämän yhdessä". Ja juuri sitä tämä maailma, myös Suomi ja me jokainen, tarvitsemme: tunnetta kuulua yhteiseen perheeseen. ♥
Mitä lähemmäksi klo:18:aa illalla menimme, sitä useammin alkoi myöskin puhelimeni piippaamaan viesteistänne. Hyvin moni oli saanut aivan suoraa ohjeistusta myös rukousmeditaatioon virittymisessä, ja monet olivat ohjatusti löytäneet tiensä juuri siihen paikkaan, joka tuolle rukousmeditaation tekemiselle oli tärkeää. Kuka mummolaan, kuka savusaunaan, kuka kotisohvalle, tai niin kuin meidän Pohjanmaan porukka: Ilmajoen Koskenkorvalle Nuijamiesten muistomerkin luo.
Minä lähdin ajelemaan kohti Ilmajokea jo hyvissä ajoin. Minulla ei ollut tarkkaa kuvaa siitä, missä tuo muistomerkki sijaitsee, ja vaikka paikkaa lähestyessäni näinkin oikein kunnon isoja kylttejä tuosta muistomerkistä, en silti löytänyt perille, vaan ajelin pitkin ja poikin Koskenkorvaa ja Santavuoren teitä. Sään herrat olivat luoneet Pohjanmaalle tuoksi illaksi huikean kauniit maisemat lumikimalteisine, huuruisine puineen ja melkein 10 asteen pakkasineen. Ajelustani muodostui todellinen pyhiinvaellusmatka ja valorukousmeditaatio. Rukous pulppusi huuliltani niin voimalla, etten pystynyt sitä mitenkään estää vaikka olisin yrittänytkin.
Santavuorella ajellessani tulin illan hämärässä korkeaan kohtaan, josta oli hakattu puita pois. Yhtäkkiä tuo näkymä puolipoikkinaisine, luuhistuneine puineen muistutti kuin jättimäistä varjokuvaa: auton valoissa puut näyttivät kuin kyyristyineiltä sotilailta suurten, vahvojen puiden katveessa, valtavien lumikinosten keskellä. Hetken aikaa kykenin edes jollakin tapaa samaistumaan siihen tunnelmaan, joka sodan aikana oli vallinnut.
Kurikan paappani, äitini isä, joka siirtyi viisi vuotta sitten enkelten joukkoihin, saapui yhtäkkiä tietoisuuteeni metsäteitä ajellessani. Samassa muistin ne laulut, jotka hän oli viimeisinä elinvuosinaan säveltänyt. Niiden isänmaallisuus ja henkisyys on käsinkosketeltava, vaikka en tietenkään nuorena tyttönä sitä ymmärtänyt, kun hänelle noita lauluja pianoni äärellä nuotinnin. Usein, kun mumma ja paappa saapuivat lapsuudenkotiini kyläilemään, paapalla oli "maniska" joukossa. Kuin yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta hivuttauduimme aina jossain vaiheessa iltaa pianon ääreen, ja paappa alkoi vapisevin käsin tapailla juuri tekemäänsä laulua. Ne olivat hyvin pyhiä hetkiä. Tunsin aina hiljaista nöyryyttä sen äärellä, että paappa luotti minuun ja sain toimia hänen kirjurinaan. Oli aivan kuin paappa olisi samalla omalla esimerkillään viljellyt minuun laulunkirjoituksen kipinän; näyttänyt, että jos minäkin vielä vanhoilla päivilläni taidan, niin kyllä sinäkin taidat. Koen siis, että jollain tapaa olen tänä päivänä jatkamassa omien sävellysteni kautta paapan työtä. ♥
Siinä metsien keskellä ajellessani lauloinkin paapalle yhden omista lauluistani, Hiljaisuus. Kun paappa makasi viimeisillä hetkillään sairaalavuoteessaan, olimme häntä katsomassa. Silloin minulle oli tullut pakottava tarve laulaa tuo laulu hänelle. Mutta en silloin kyennyt enkä kehdannut, joten laulu jäi laulamatta. Yhä uudelleen ja uudelleen se hetki on palannut mieleeni.
Nyt paappa sai laulunsa metsien keskellä.
Olen sanaton, täysin mykistynyt.
Erittäin suuri, lämmin Kiitos jokaiselle teistä, jotka olitte mukana rukousmeditaatiossamme eilen. Olen saanut vastaanottaa teiltä uskomattomia viestejä siitä, mitä olitte kokeneet rukousmeditaation aikana - ja jo ennen sitäkin - ja se vain vahvisti niitä tuntoja, joita me täällä Pohjanmaan päässä saimme kokea.
Itselleni henkilökohtaisesti eilinen päivä oli aivan huikea päivä. Tuntui, että jo heti eilen aamulla istuin sisällä tuossa portaalissa, joka meidän valotyötämme varten oli illaksi valmisteltu. Vahvaa koodia tuli pitkin päivää ja tietoisuus valon läsnäolosta oli valtava. Oli myöskin upeaa tuntea, miten yhteinen energiamme vahvistui vahvistumistaan koko päivän, ja oli aivan ihanaa, että laitoitte myöskin fb-sivullemme viestejä siitä, että olette mukana: se tuntui vaikuttavan meihin kaikkiin hyvin positiivisesti ja toimi yhteishenkemme kohottajana ikään kuin sanoen: "me olemme yhtä, me teemme tämän yhdessä". Ja juuri sitä tämä maailma, myös Suomi ja me jokainen, tarvitsemme: tunnetta kuulua yhteiseen perheeseen. ♥
Mitä lähemmäksi klo:18:aa illalla menimme, sitä useammin alkoi myöskin puhelimeni piippaamaan viesteistänne. Hyvin moni oli saanut aivan suoraa ohjeistusta myös rukousmeditaatioon virittymisessä, ja monet olivat ohjatusti löytäneet tiensä juuri siihen paikkaan, joka tuolle rukousmeditaation tekemiselle oli tärkeää. Kuka mummolaan, kuka savusaunaan, kuka kotisohvalle, tai niin kuin meidän Pohjanmaan porukka: Ilmajoen Koskenkorvalle Nuijamiesten muistomerkin luo.
Minä lähdin ajelemaan kohti Ilmajokea jo hyvissä ajoin. Minulla ei ollut tarkkaa kuvaa siitä, missä tuo muistomerkki sijaitsee, ja vaikka paikkaa lähestyessäni näinkin oikein kunnon isoja kylttejä tuosta muistomerkistä, en silti löytänyt perille, vaan ajelin pitkin ja poikin Koskenkorvaa ja Santavuoren teitä. Sään herrat olivat luoneet Pohjanmaalle tuoksi illaksi huikean kauniit maisemat lumikimalteisine, huuruisine puineen ja melkein 10 asteen pakkasineen. Ajelustani muodostui todellinen pyhiinvaellusmatka ja valorukousmeditaatio. Rukous pulppusi huuliltani niin voimalla, etten pystynyt sitä mitenkään estää vaikka olisin yrittänytkin.
Santavuorella ajellessani tulin illan hämärässä korkeaan kohtaan, josta oli hakattu puita pois. Yhtäkkiä tuo näkymä puolipoikkinaisine, luuhistuneine puineen muistutti kuin jättimäistä varjokuvaa: auton valoissa puut näyttivät kuin kyyristyineiltä sotilailta suurten, vahvojen puiden katveessa, valtavien lumikinosten keskellä. Hetken aikaa kykenin edes jollakin tapaa samaistumaan siihen tunnelmaan, joka sodan aikana oli vallinnut.
 |
| Mumma, paappa ja uunituore tangokuningatar 1998 |
Siinä metsien keskellä ajellessani lauloinkin paapalle yhden omista lauluistani, Hiljaisuus. Kun paappa makasi viimeisillä hetkillään sairaalavuoteessaan, olimme häntä katsomassa. Silloin minulle oli tullut pakottava tarve laulaa tuo laulu hänelle. Mutta en silloin kyennyt enkä kehdannut, joten laulu jäi laulamatta. Yhä uudelleen ja uudelleen se hetki on palannut mieleeni.
Nyt paappa sai laulunsa metsien keskellä.
"Vain hiljaisuus huokuu näissä huoneissa
tuntuu kuin ikuisuus ois tässä hetkessä.
Vielä äskettäin nauru raikui talossa
oli häät, ristiäiset, rippijuhlat suvussa.
Liian nopeasti aika kiitää
lupaa kysymättä jäljet jättää
Vuodet vaihtuu, lapset varttuu
peilikuva muuttuu
Jää jäljelle vain
hiljaisuus."
Kun viimein löysin tieni muistomerkille, siellä oli jo ulkotuli palamassa tien vierellä ja muita rukousmeditaatioon osallistuvia odottamassa. Tulen näkeminen sykähdytti minua; tuntui, kuin rituaalin valmistelut olisi nyt tehty, ja nyt olisi aika astua pyhälle maalle. Lopulta meitä oli koolla viiden hengen ryhmä. Kynttilät käsissä lähdimme kulkemaan upottavan hangen läpi kohti lehtoa, jossa muistomerkki sijaitsi. Perillä tuntui, kuin olisimme astuneet aivan toiseen ulottuvuuteen. Suuret, vahvat vartijapuut ympäröivät meitä ihmeellisenä, taianomaisena suojapiirinään, lumihangesta ei ollut enää tietoakaan, ja puiden latvojen yläpuolella avautui tumma pakkastaivas. Yhtäkkiä aivan hyinen kylmyys valtasi koko olemukseni. Sytyttelimme pakkastärisevin käsin kynttilät ja asetimme ne vuoron perään muistomerkin juurelle. Tunnelma oli yhtä aikaa hyvin sähköinen, ylväs ja pyhä; meitä oli odotettu.
Vuoron perään vilkuilimme vielä takaisin tielle päin, josta yhtäkkiä näkyikin kajastavan taskulampun valo. Vielä yksi henkilö liittyi seuraamme. Nyt meitä oli tasapari, kuusi henkilöä paikalla. Valorukous voisi alkaa.
Muodostimme yhdessä ringin ja otimme toisiamme käsistä kiinni. Voima piirissämme oli saman tien aivan valtava, portaali oli nyt täysin auki. Hiljennyimme hetkeksi, ja teimme sitten Isä Meidän-rukouksen. Sen jälkeen huuliltani alkoi jälleen pulputa kiitosrukousta toisensa perään, ja energia ympärillämme kohosi tähtitieteellisiin lukemiin. Hyvä että kehossani pysyin, kun yhdistimme meidät yhteiseen Valoverkkoomme, jossa oli meidän lisäksemme mukana myös kaikki suuret planeettaenkelit ja mestarit. Kyyneleet virtasivat hiljaisina pitkin poskiamme. Sisäinen kylmyys sisälläni vain kasvoi, en pystynyt kontrolloimaan rukouksen sisältöä enää yhtään, käteni nytkähtelivät kanssasisarieni käsissä, ja sydämeni oli täydellisen auki sille kauniille valolle, jonka yhdessä muodostimme.
Kun rukous viimein vaimeni, oma oloni oli kuin lävitseni olisi vedetty miljoona volttia sähköä. Kehoni kramppasi armon voimasta, ja hengitykseni kävi raskaaksi. Samalla tunsin sydämessäni, että meille annettu tehtävä oli nyt täytetty. Tunsin syvää, nöyrää kiitollisuutta siitä, että sain olla tässä tehtävässä mukana.
Vain hiljaisuus.
Lähdimme paluumatkalle. Taskulamppujen valot viistivät upottavaa hankea, kun erkanimme lehdon voimallisesta energiasta. Silti itsestäni tuntui, että hyvin vahva valo ympäröi meitä edelleen, ja jotain meissä oli liikahtanut. Itse en kyennyt oikein edes puhumaan, ja hyvästeltyämme ja halattuamme lähdimme kukin omiin suuntiimme.
Kotiin ajellessani huomasin yhtäkkiä, miten koko yötaivas alkoi kirkastua ja tähti tähden jälkeen syttyi loistamaan. Edelläni kulki pitkän aikaa iso tähti, joka vaihtoi koko ajan väriään. ♥ Oli kuin kaikki enkelit ja tähtiystävämme olisivat tulleet riemuissaan kiittämään meitä kaikkia siitä rakkaudesta, jonka yhdessä Valoverkollamme loimme. Olin niin kiitollinen tuosta tervehdyksestä ja näkymästä! "Tervetuloa Kotiin!", he sanoivat, ja samassa silmät kiitollisuuden kyynelistä kimmeltäen oivalsin, että tämä oli myös ensimmäinen ilta paluuni jälkeen, kun Kotitähdet näyttäytyivät. ♥ "Ei parempaa lahjaa, nyt toivoa voi."
Kiitos, kiitos, kiitos! ♥
Deepthi
