Elämäni olosuhteet olivat sellaiset, että ei siinä ollut aikaa mitään etsiä. Oli niin kiire tulla joksikin, rakentaa ympärilleen jotain sellaista, millä olisi yhteiskunnan silmissä merkitystä. Oli tultava menestyväksi artistiksi, levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston rahasampoksi, kokonaisen bändin elättäjäksi, vaimoksi ja äidiksi. Osoitettava olevansa jotakin. Mitä siitä on jäljellä nyt? Ei mitään. Ei tullut menestyvää artistia (sen aikaisilla arvoilla mitattuna), ei rahasampoa, ei neljän muusikon elättäjää, ei äitiä, ja vaimokin vain vuodeksi. Yritin kyllä kovasti, siitä minua ei voida syyttää. Ensimmäiset vuodet menivätkin hienosti, mutta pikku hiljaa laiva alkoi ajautua myrskyn silmään.
Luhistuin. Luovutin. Huusin yläkertaan, että mitä helvetin virkaa mulla täällä on????? Yläkertaan, johon en edes uskonut. Yläkertaan, joka oli mulle aivan yhtä yhdentekevä kuin eilisen päivän lehti. Itkin, että ei tässä ole MITÄÄN järkeä. En jaksa enää tätä iänikuista taistelua ja räpiköintiä, selviytymistä, yrittämistä olla parempi kuin joku muu, jotta olisin jotakin. Mun Siivet oli riekaleina pitkin maailmaa. Kaiken muun löytäisin lähimarketista, mutta niitä en mistään. Päätin hylätä sen mitä eniten rakastin. Laulamisen.
Luulin että kaatuisin
ei kantais kauempaa
sydän repaleinen
irrallaan
Liian monta unelmaa
jäi unelmiksi vaan
eikä enää ollut aikaa
odottaa
Mä sulta siivet sain
vahvat, voimakkaat
ja taidon haavoittaa
sanomatta sanaakaan
Raivotkoon, uhmatkoon
mua myrskyt maailman
selviän, eloon jään
sulta siivet sain
Vielä jonain päivänä
on varjot hävinneet
sydämestäin haavat
haihtuneet
Vielä jonain päivänä
en enää muistakaan
mistä kaikki
silloin alkoikaan
Kotimatka-levyn teko oli kahden vuoden prosessi, se julkaistiin syksyllä 2007. Nyt, vuonna 2010 teen monien, monien kivuliaidenkin vaiheiden jälkeen uutta levyä, jälleen Apen kanssa. Meidät erotettiin tässä välissä melkein vuodeksi, mutta Luojan kiitos olen saanut hänet takaisin rinnalleni.
Alku on tavallaan kaikista mahtavin tila olla. Silloin edessä on täysin puhdas pöytä, tyhjä taulu johon maalata. Siinä hetkessä se voi tuntua pelottavalta, uuvuttavaltakin. Minä en ajatellut pysähtyväni. En koskaan ajatellut hyppääväni siitä oravanpyörästä pois, vaikka voin käytännössä jo todella huonosti. Mutta olen miettinyt, että ehkä se on niin, että kun tarpeeksi kauan hakkaa päätään seinään, elää tiedostamatonta, ulkoista elämää, niin kyllä meidät sitten kuitenkin jossain vaiheessa pysäytetään. Tulee vakava sairaus, avioero, läheisen kuolema, irtisanotaan töistä, menee yritys nurin, tai sattuu joku muu onnettomuus, joka lopulta pakottaa katsomaan elämää silmiin. Pakottaa kyseenalaistamaan tämän hullun maailman, niin sisäisen kuin ulkoisenkin. Toivon, ettei kaikkien ihmisten maapallolla tarvitsisi kokea sisäisen maailmansa löytämistä rajuimman kautta. Että syttyisi joku sisäinen ajatus muutoksen tarpeesta jo hiukan aiemmin. Toki meillä kaikilla on oma sielunsuunnitelma, jonka mukaan kunkin meistä pitää kokea juuri se, minkä me koemme. Mutta sitä sisäistä heräämistä pystyy hiukan jouduttaa - jos haluaa.
Jos ei sua ollut ois
jotain musta jäis pois
siksi sua tavallaan
kiittää saan
Kyse on arkipäivän valinnoista. Kyse on Olemisesta jotakin, ei tulemisesta joksikin. Voit valita, ryvetkö itsesäälissä kuukausikaupalla, kun tuli pakit unelmiesi mieheltä, vai luotatko, että on tulossa joku vielä upeampi ihminen elämääsi, joka vastaa vielä paremmin sinun maailmankuvaasi. Voit valita, syyllistätkö itseäsi tekemättömistä kotitöistä vai ajatteletko, että kaikella on aikansa, myös tiskivuoren purkamisella. Voit valita, tunnetko kaunaa ihmistä kohtaan, joka sanoi sinulle eilen jonkun huolimattoman sanan, vai annatko hänelle sanat anteeksi ja ehkä mietit, miksi itse tunsit sanat sillä tavalla sydämessäsi. Voit valita olla ihminen, joka omistaa oman voimansa. Ei ihminen, joka haluaisi jonain päivänä omistaa voimansa.
Istuin Turun keskustassa liikennevaloissa autossa syksyllä 2004. Olin juuri päättänyt haudata musiikin elämästäni, lauluja ei ollut vielä silloin alkanut tulla, ei myöskään ollut putiikkia. Oli vain itku ja hampaiden kiristys ja nyrkin puimista olemattomaan yläkertaan. Odotin vihreän valon vaihtumista, kun yhtäkkiä tajusin, että Minä en ole mitään. Jos mulla ei ole musiikkia, mä en ole mitään. Tajusin sillä sekunnilla miten kokonaisvaltaisesti olin määrittänyt itseni musiikin ja siihen liittyvien ulkoisten asioiden (julkisuus, levymyynti, keikkojen määrä kalenterissa, oma bändi keikkabusseineen ja tekniikoineen, ulkonäkö, lehtijutut, tv-esiintymiset, alan ihmiset, keikoista tulevan rahan ja sen avulla saavuttamani materian) kautta. Se oli shokki.
Oli jäljellä vain Minä Olen. Ei mitään sen perässä. Sitä ennen Minä Olin sentään Laulaja. Nyt en ollut sitäkään.
Aloin kartottaa itseäni, Alkuani, työvoimatoimiston sivuilta. Järki astui näyttämölle. No niin, mitä minä osaan? Surffasin sivuilla ja etsin itseäni. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän masennuin. Mä en olisi mitään tämän yhteiskunnan silmissä. Mulla oli taskussa vain YO-paperit ja olin 24-vuotias. Ainut koulu jota olin käynyt, oli Elämänkoulu. Musan lisäksi mua kiinnosti edes jonkin verran vain muoti, asiakaspalvelu ja yrittäjyys.
Mutta niiden asioiden ajatteleminen toikin ilon ja riemun sydämeeni. Eteeni alkoi saman tien suorastaan TULVIA kuvia, miten hommat hoitaisin aina käyntikortin suunnittelusta, verkoston luomiseen, sisäänostoihin, putiikin ulkonäköön, jopa sielä soivaan musiikkiin, tunnelmaaan, värimaailmaan ja paperikassimalliin saakka. Valinta oman putiikin perustamisesta oli siinä. Mutta sitten tuli ne laulut. Oma putiikki olikin vain välietappi. Tosin kullanarvoinen sellainen. Ei toki rahassa, mutta henkisesti. Löysin palan itseäni, palan omaa polkuani.
Se on se sydämen äänen seuraaminen, oman voiman kunnioittaminen, omana itsenään Oleminen. Siinä on Alku. Ja sen voi löytää Itsekin. Ei tarvitse odottaa, että se Ilmestyy elämään, että joku työntää kallion kielekkeeltä alas, vaan voi ihan arkipäivän askareissa, vaikka imuroidessa alkaa kysyä, olenko tyytyväinen valintoihini. Ymmärtää, että MINÄ olen valinnut tämän asunnon jota imuroin. Vaikka se olisikin puolison valitsema MINÄ OLEN kuitenkin SUOSTUNUT muuttamaan tänne. Eikä kaiken tarvitse niin radikaalisti ympäriltä purkautua, muuttua. Voi riittää, että oppii olemaan vain itselleen armollinen. Silloin ehkä se elämänkumppanikin alkaa näyttäytyä silmissä toisenlaiselta. Tai se jo pilviä hipova tiskivuori. Ja imurointikin helpottuu.
Ala miettiä, mitä ja kuka Olet.
Minä Olen taas Laulaja. Minä Olen myös Lauluntekijä. Jos joku olisi sanonut kuusi vuotta sitten mun olevan jonain päivänä lauluntekijä, niin olisin kuollut naurusta!!! Mutta kas kummaa, kuinkas kävikään, teen jo TOISTA albumia omista lauluistani, koska TUNNEN olevani laulujen kirjoittaja. Näiden lisäksi tunnen sydämessäni, että Minä Olen Universaalin Rakkauden lähettiläs. Vaikken sitä konkreettisesti koskaan ulospäin olisikaan, niin tunnen olevani sitä ainakin omassa sisimmässäni. Ja kun käyttää Universumin voimallisinta manifestaatiota MINÄ OLEN, se alkaa toteuttaa itseään. Sitä alkaa huomaamattaan tehdä valintoja, tekoja, jotka vievät sydämestä kumpuavaa unelmaa kohti. Kun TUNNET sen, kun pystyt jo etukäteen ELÄMÄÄN niin kuin se olisi totta, kun se tuo sydämeesi ILOA, niin tiedät että se on TOTTA, ja se alkaa kuljettaa sinua.
Riemullista, oivaltavaaa viikonloppua! Olkoon sydämesi auki kuin päiväperhosen siivet kesäniityllä!
Valohalein,
Deepthi
Kursivoitu teksti Kotimatka-albumilta kappaleesta
SIIVET (San.&säv. Kirsi Ranto)
