On ihmeellinen olo. Ei oikein tunnu mikään missään. Missään
ei liiku mitään. Ei ole suurta intohimoa puoleen eikä toiseen. Vain olen.
Mikään asia ei tunnu toista tärkeämmältä. Pelkkää valoisaa tyhjyyttä takana, pelkkää valoisaa tyhjyyttä edessä. Sellaista
neutraaliutta, ei ole hajua eikä makua. On vain tämä hetki, ja sekään ei tunnu konkreettiselta. (Ei, en ole vetänyt mitään speediä enkä ole meditoinut enkä ole missään muussakaan pilvessä, joten älä huoli! :D Nyt on kyse jostain ihan muusta!)
Tämä alkoi jo tiistaiaamuna. Silloin kirjoitin tällaisen
blogitekstin, jota en koskaan julkaissut. Mutta ehkä mun nyt pitää tää tähän laittaa, koska en tiedä
mihin tämä johtaa.
"Tiistai 25.05.2010
Valo on sammunut. Olen poissa. Miten tässä nyt näin kävi?
Viime aikoina on tapahtunut monta asiaa, jotka ovat
valmistelleet mua sille muutokselle, jonka tämä päivä toi tullessaan. Vai
toiko? Mikä on totta, mikä on harhaa?
Olen jo jonkun aikaa tuntenut nahoissani, että blogin
kirjoittaminen loppuu varmaan pian. (En tiedä loppuuko, mutta sellaisia
tunteita on ollut usein). Olen myöskin viikko sitten jostain syystä riisunut Amma-korut. Puhuin myös erään
ystäväni kanssa eilen aamulla puhelimessa, ja hän soimasi minua siitä, että
olen niin suoraan kertonut julkisesti Amma-suhteestani, ja että se
"rajoittaisi" pääsyäni tiettyihin paikkoihin esiintymään. Pahoitin siitä hiukan mieleni, koska itse olen
kokenut, että minulla ei ole tarvetta salata sitä, mitä olen kokenut
sydämessäni, ja minulle Amma on ollut erittäin tärkeä henkilö matkallani. Toki ymmärrän, että koska meidän kulttuurissamme ei ole perinteitä tällaiselle guru-kulttuurille - toisin kuin Intiassa heitä riittää, jonka johdosta tämä kaikki on siellä arkipäivää - sitä saatetaan täällä vieroksua ja se saattaa jakaa mielipiteitä. Mutta minulle on koko ajan ollut tärkeämpää oma sisäinen tunteeni ja kokemukseni asiasta, kuin ulkopuolisten mielipiteet. Kaikki erilaisuus aina pelottaa ihmistä, kun ei tarkkaan tiedetä, että mitä tuo asia ihan oikeasti sisältää. Se on aivan luonnollista.
Sitten juttelin toisen ystäväni kanssa, joka sanoi myös, että kun
olen näin julkisesti avannut sydämeni, niin tulen kokemaan myös vastustusta.
Tämän päätteeksi juttelin vielä pitkään kolmannen ystäväni kanssa, aiheenamme
valo vs. pimeys, ja siitä miten se pyrkii aina olemaan tasapainossa tässä maailmankaikkeudessa. Ihmettelin, että mitä tässä nyt yritetään mulle sanoa, mihin valmistaa. Olen toki näistä asioista keskustellut koko ajan ihmisten kanssa sen jälkeen kun tapasin Amman, siis ylipäätään uskonnoista ja niiden raja-aidoista, ja se tuntuu olevan todella arka aihe. Ja ymmärrän senkin. Yläkerran asiat ovat niin henkilökohtaisia asioita. Mutta onko sillä nyt sitten niin väliä, mitä "kautta" ihminen herää, pääasia että herää (vaikkakin vieroksun ylipäätään sanaa "herääminen", "tietoisuuden avautuminen" ja "puhdistuminen" tuntuvat mukavammalta.) Toiset puhdistuvat luomuruoan avulla, toiset avioeron kautta, kolmannet "sairastumalla", ja jotkut sitten vaikka intialaisen naisen avulla.
Mutta nyt näissä "merkeissä", keskusteluissa oli jotain muutakin, jota en tunnistanut.
Tänä aamuna herätessä oli jotenkin outo olo. Jotain oli poissa.
Katsoin Amman kuvaa, ja yhtäkkiä näin täysin kirkkaasti vain intialaisen,
tavallisen naisen. Poissa oli se mahtava valo, jona hänet olin nähnyt. Yhtä
varoittamatta tunsin itseni täysin sekopäiseksi. Mitä minä olen kuvitellut?
Olen nostanut mielessäni ja elämässäni jonkun intialaisen naisen jalustalle,
etusijalle, pitänyt häntä suurinpiirtein Jumalasta seuraavana, suorastaan hengittänyt hänen kauttaan. Ja samalla aloin
oivaltaa, että vaikka olen koko ajan opettanut itseäni olemaan kiinnittymättä
mihinkään - koska kaikki on harhaa ja kaikki muuttuu koko ajan, koska se on
elämän perusluonne - niin silti minulla on elämässäni eräs aivan
jättikiinnittyminen: Rakas Äiti Amma. Niin kuin virtahepo olohuoneessa,
tiedättehän. Siinä se on silmien edessä, mutta kaikki teeskentelee, ettei sitä
nähdä. Mutta nyt näin itse itseni yhtäkkiä ulkopuoleltani.
Amma hyppäsi alas jalustalta ja läksi tiehensä.
Minä jäin kummissani seisomaan paikoilleni. En ollut sulkenut häntä pois, mutta yhtäkkiä hän ei enää ollut siinä
sellaisena, mitä olin oppinut hänet lähelläni tuntemaan viimeiset
puolitoista vuotta. Aloin hengittää eri tavalla, toisaalta vapautuneemmin, toisaalta
surullisemmin, hämmentyneenä yhtäkkisestä muutoksesta. Näin itseni lintuna,
joka pudotetaan yhtäkkiä pesästä. Se räpiköi ja yrittää hädissään avata
siipiään, sitä pelottaa, että ehtiikö se mätkähtää maahan ennen kuin siipien
sulat ovat kaikki ojennuksessa, vai saako se siivet täyteen mittaansa ja ne ottaa
kuin ottaakin tuulta alleen...
Niinpä tämä päivä on ollut kerrassaan outo. Mulla oli
Seinäjoella soolokeikka ja menin sinne jo päivällä. Koko päivän haahuilin
edestakaisin, enkä tiennyt mitä pitäisi ajatella. Missä ihmeessä nyt olen??
Yhtäkkiä olin täysin yksin, kaikki "langat" maailmankaikkeuteen oli katkaistu. Jos vielä viime postauksessa kirjoitinkin, että
teen kaiken "kahdestaan", niin nyt se kaikki oli pyyhkäisty pois.
Istuin ravintolassa salaattilautanen edessäni, eikä koko paikassa ollut ketään
muuta. Vain Juha Tapio lauloi "sattumalta" radiossa:
"Niin kaikki ohikiitävää
ikävä ja riemu, joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää..."
Kaikki valo, jonka olin Amman kautta itseeni saanut, oli nyt
poissa. Tunsin itseni täydeksi hiirulaiseksi. Piti valmistautua keikkaan, mutta
se lähinnä hirvitti. Miten ikinä selviäisin tästä? Asiaa ei helpottanut se,
että keikka oli pienessä olohuonebaarissa, jossa ei olla totuttu kuulemaan
kirsiranto-tyylisiä esiintyjiä, ei se, että keikka oli keskellä viikkoa ja
alkuillasta, ei se, että ulkona oli kylmä, ei se, että baariin oli yhtäkkiä
pääsymaksu, kun normaalisti sellaista ei ollut. Tai jos oli, niin se oli vain
muutaman euron verran, jos oli joku bändi paikalla.
Vielä varttia ennen esiintymisen alkua baarissa oli ehkä
kolme ihmistä. Yritin koota ja tsempata itseäni, ajatella, että ei se mitään,
täysillä silti vedetään, pystyn tähän "ilman" Ammaakin. Tähän mennessä kun hän on ollut niin totaalisesti läsnä kaikessa tekemisessäni, joten tunsin olevani yhtäkkiä täysin tyhjän päällä. Mutta miksi tämän piti tapahtua
juuri tänään, kaikista maailman haavoittumisalttiimmassa tilanteessa, kun olen yksin lavalla? Ei ole tukena bändiä, ei valoshowta, ei koko ravintolallista ihmisiä. Ei ollut kerta kaikkiaan mitään "suojaa". Ajattelin, että jos mulla olisi se henki päällä, joka on ollut viimeiset
puolitoista vuotta, niin olisin pystynyt vetämään keikan täysillä vaikka
tyhjille seinille. Mutta nyt pitäisi kaivaa esiin täysi latinki tyhjästä.
Hirvitti niin pirusti.
Astuin lavalle. Hiirulaisena. En odottanut
mitään.
Riisuuduin. Henkisesti.
Hengitin.
Ajattelin, että ei ole mitään muuta
vaihtoehtoa. Voin aivan hyvin kuvitella, että todella esiinnyn vaikka omassa
olohuoneessani ja uppoutua vain lauluihin. Ensimmäisissä lauluissa ajattelin,
että ei hyvää päivää, tällaistako tämä tulisi nyt sitten aina olemaan, olen
palannut siihen, mitä olin ennen Ammaa. En tunne mitään, mikään ei enää virtaa.
Kunnes kolmannen laulun kohdalla "Ei kukaan
koskaan" virta kytkeytyi yhtäkkiä päälle. Ja kun avasin silmäni kesken
laulun, huoneessa oli yhtäkkiä ihmisiäkin. Laulu toisensa jälkeen heitä oli yhä
enemmän. Paikka oli pieni, ja kun meitä oli vihdoin noin parikymmentä, se oli
käytännössä täysi. Ihmiset istuivat aivan hiljaa. Kuka hymyillen, kuka silmät
kiinni, kuka kaukaisuuteen tuijottaen. Tuskin tiskillä kävivät.
"Juuri nyt
on kaikki hyvin", "Läikytät mua", "Anna mun tulla
kotiin", "Enkelilapsi", "Siivet"...
Keikan jälkeen oli epätodellinen olo. Mitä oli tapahtunut? Olin hämmentynyt, ja samalla
suunnattoman onnellinen. Olen astunut nyt johonkin uuteen tilaan, josta minulla
ei ole mitään hajua.
En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, minkälaiseksi arkeni nyt
muodostuu. Minulla on tuntuma, että tämä kaikki liittyy nyt jotenkin Ammaan,
oppilas-opettaja-suhteeseen. Kaikki todelliset mestarit sanovat, että he
ottavat tietoisesti mestarin roolin herättääksensä oppilaassa jumalallisen
kipinän. Mutta todellinen mestari ei myöskään vaadi mitään, ei pyydä kiintymään
eikä kiinnittymään, vaan mitä nopeammin oppilas lentää omillaan, sitä parempi.
Riippuvuussuhdetta ei saisi syntyä. Toki sitä ja guruun
"rakastumista" tarvitaan alkuvaiheessa, jotta Rakkauden siemen
saadaan kylvettyä, mutta gurulle itselleen se on vain "lilaa",
leikkiä, keino herättää oppilas. Gurun tehtävä on loppuviimeksi tehdä itsensä tarpeettomaksi.
En tiedä vielä osaanko lentää. En tiedä vielä millaiseksi uusi suhteeni Ammaan muotoutuu. Joka tapauksessa vaikka hän on "vain
intialainen nainen", hänellä on valaistuneena mestarina se energia, joka saa muidenkin sydämet
heräämään. Ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Ilman häntä en olisi
nyt tällainen ihminen mitä olen. Mutta ehkä nyt oli sitten aika vetää
viimeinenkin siipi pois sieltä "putkesta", jossa olen kokenut olevani
viimeiset puolitoista vuotta.
Tai sitten tämän päivän tuntemukset ovat taas olleet vain
välivaihe pisteen a ja pisteen b välillä, ja kohta tunnen taas täysin toisin,
ja Amma onkin lähempänä kuin koskaan."
* * *
Niin. Näin.
Amma ei ole palannut takaisin sellaisena, mitä opin hänet tuntemaan lähelläni. Ja poislähdöstä on kuitenkin aikaa "jo" neljä päivää. :) Hän on nyt kauempana, mutta silti tässä. Ehkä hän antaa mulle nyt vain tilaa päivittää tilani, tarkastella kriittisesti sitä mistä olen tulossa ja minne menossa.
Uskoani testataan.
Intialainen linssikeitto porisee hellalla.
DeepHeart
