Syyllisyys on kyllä kimurantti kaveri. Miten sitä onkin niin haastavaa kitkeä mielestämme. Tänään aukesi joku lukko, joka sai näkemään, miten perustavanlaatuisista asioista tunnen syyllisyyttä, niin kuin esimerkiksi siitä, että otan joltain ihmiseltä vastaan huolenpitoa enkä muka anna mitään takaisin. Kunnes taas muistin, että niiin, kun kysehän ei olekaan siitä, että annan juuri tuolle kyseiselle ihmiselle jotakin takaisin ja vieläpä samassa muodossa. Ei, vaan kyse on siitä, että maailmankaikkeus tasapainottaa antamisen ja vastaanottamisen balanssiin juuri sillä tavoin, kuin se on henkisten lakien mukaan parhaaksi. Minun tehtäväni on toimia siinä tilanteessa antajana, kun se tulee sydämestäni puhtaana. Ei ole minun käsissäni alkaa valitsemaan erikseen, että kelle annan mitäkin ja missä vaiheessa, vaan täytyy tarttua tilaisuuteen silloin kun se tulee eteen. Mutta minun tehtäväni ei ole myöskään estää, kun joku tulee luokseni ja haluaa antaa minulle jotain. Koska siinäpä on sellainenkin pikkupointti, että jos
kieltäydymme ottamasta vastaan joltain ihmiseltä, niin mepä laitammekin
samalla sen antajankin antamisen ja vastaanottamisen energian epätasapainoon. Ja miksi
emme ottaisi vastaan? Koska emme ole muka ansainneet sitä? Koska emme
muka ole palveluksen arvoisia? Koska kannamme syyllisyyttä jostain
vanhasta asiasta, joka lukkii meidän "järjestelmämme" niin, että emme
voi olla sydämestämme iloisia siitä, kun joku haluaa antaa meille
jotain?
Istuin viime keväänä ystäväni keittiön pöydän äärellä Turussa ja mietimme tätä antamisen ja vastaanottamisen haastavuutta. Usein on niin, että varsinkin me naiset tuppaamme vain "antamaan", luovuttamaan voimiamme turhankin auliisti pois. Me koemme, että meidän tehtävämme on laittaa lapsille ruokaa, pitää koti siistinä ja ukko tyytyväisenä, ja sitten olemme väsyneitä ja heittäydymme marttyyriksi, kun emme saakaan itse mitään takaisin. Kiukuttelemme (itsellemme), kun teemme palveluksia vain tottumuksesta, emmekä huolehdi siitä, että osaisimme joskus myös ottaa vastaan apua, huolenpitoa, rakkautta. Mieluummin sitä sitten vain murahtaa siinä hellan äärellä, kun joku yrittää tulla lähelle ja tarjota apua. "Ei tartte auttaa" on ainaki pohojalaasen naisen yksi perisynneistä.
Mutta nyt olisi viimeistään kaikkien aika astua omaan voimaamme, lakata olemasta uhreja ja marttyyrejä ja palvelijoita - huom! omasta tahdostamme, koska mehän valitsemme roolimme, me valitsemme joka ainoa päivä sen, mitä haluamme olla. Näiden roolien sijaan voimme valita, että tästä päivästä lähtien annamme itsellemme luvan myös ottaa vastaan. Voimme valita, että otamme energiamme haltuumme, seisomme omilla jaloillamme, hoidamme oman osamme siinä määrin, kun se oikeasti tuntuu hyvältä. Kyllä se puoliso sieltä kaapista itsekin sitä ruokaa löytää, jos sinä haluat hiukan levähtää töiden jälkeen. Voimme valita kasvavamme itsenäisiksi ihmisiksi, jonka joka ainoa toimi ei ole riippuvainen siitä, mitä joku muu tekee. Ja kun saamme voimamme takaisin, koko energia esim.perhepiirissä muuttuu välittömästi. Kun se musta marttyyrin energia poistuu, niin kaikkien muidenkin on helpompi hengittää, saatika että silloin pystymme itsekin vastaanottamaan paremmin ja meillä on yhtäkkiä valtava voimavara tehdä itsellekin mieluisia asioita.
Ei meidän tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. Meille kaikille on tässä maailmankaikkeudessa kaikkea tarpeeksi saatavilla. Älä murehdi sitä, että sinun täytyisi antaa samalla mitalla takaisin juuri sille henkilölle jolta jotain sait, vaan luota siihen, että eteesi tuodaan tilanteita ja ihmisiä, joille voit tehdä palveluksen, antaa huomiotasi ja aikaasi. Vanha sanonta "ympäri mennään yhteen tullaan" toimii tässäkin. Mitä annat, sitä saat. Mutta älä turhaan lukitse energiaa odottamalla vastapalvelusta tietyltä suunnalta, koska maailmankaikkeus on niin paljon viisaampi. Se järjestää mahdollisuuden vastapalvelukseen meille juuri sieltä, mistä se on meille kaikille parhaaksi.
Luota. Ota vastaan!
Valohalein,
Deepthi
