Hyvää myöhäissunnuntai-iltaa! Toivottavasti viikonloppusi oli ihana ja sait levättyä ja otetuksi aikaa itsellesi. Minä olen ollut koko viikonlopun isäni luona Olgan kanssa. Päällisin puolin ohjelmassa oli ulkoilua, lepoa, seurustelua ja isän synttärit. <3 Sisäisesti myös jotain aivan muutakin. Tai aloitanpa jutun jo menneeltä viikolta, joka itse asiassa liippaa tuota John Smallmanin kanavointia.
Olen tuntenut aivan todella syvää yhteyttä tähän meidän Äiti Maahan (en ymmärrä minkä takia olen nyt alkanut käyttää tätä nimitystä, jotenkin se vain tuntuu parhaalta kuvaukselta siitä "kohteesta", josta tuntemukseni tulevat näiltä osin mitä olen sanomassa, suo anteeksi) viime aikoina, ja joutunut suorastaan vuodattamaan kyyneliä, kun välillä kaikki mitä täällä maapallolla tapahtuu tuntuu niin ylivoimaisen uuvuttavalta, epäoikeudenmukaiselta ja toivottomalta. Viime päivinäkin on monta kertaa tullut olo, että "päästäkää mut pois täältä". Seison öisin tuolla tähtitaivaan alla ja vain toivon, että joku ottaisi käsistäni kiinni ja nostaisi Kotiin. No, ei ole vielä aika, tiedän sen. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa. Joten suuntaan katseeni sisäänpäin ja eteenpäin, keskitän ajatukseni Korkeamman Minäni ilmentämiseen, ja yritän olla kuormittamatta meitä ahdistuksen tunnoin enempää.
Olin torstaina viemässä ilmoituksia Valon Enkelit-illastani parille ilmoitustaululle. Kirjastossa aloin tuntea polttavan katseen niskassani teippaillessa ilmoitusta ikkunaan. Käännähdin katsomaan, ja vähän matkan päässä hyllyjen välissä seisoi mies, joka tuijotti minua tiukasti silmiin. En oikein tunnistanut hänen katseestaan, että mitä hän ajatteli, tuli vain tunne, että hän yritti kaikin voimin ottaa selvää, että mikä minä oikein olen naisiani, kun tulen tuollaisia ilmoituksia sinne kiinnittelemään. Eipä mennyt aikaakaan, kun hän tuli kysymään, että uskonko new age-juttuihin. Sinänsä viaton kysymys, mutta minä reagoin tavalla, jota jäin sitten miettimään. Sydämeni hypähti rinnastani ja änkytin hänelle, että ei näissä illoissa ole varsinaisesti kyse mistään new age-asioista, ja käännyin ja lähdin jatkamaan matkaani. Ja voi että jäi harmittamaan käytökseni. Tunnistan, että koin hänen kysymyksensä jotenkin uhkaavana, joten sulkeuduin ja lähdin pois tilanteesta. Ja miksi: koska minua pelotti. Pelkäsin tulevani tuomituksi, vaikka tarkoitan pelkkää hyvää. Tuomituksi siitä, että järjestän sellaisia iltoja, joissa toivon luovani ihmisille sellaisen tilan, jonne voi tulla rauhoittumaan ja keskustelemaan asioista, joista ei uskalleta puhua kaupan kassajonossa (vielä). Pelkäsin, että minua aletaan herjaamaan sen takia, että uskon maailmaan, jota suurin osa meistä ei paljain silmin näe (vielä). Ja pelkäsin, että joudun syytetyksi suurinpiirtein Jumalan pilkasta, kun olen mennyt nimeämään iltani enkeli-illoiksi. Omat pelkoni loivat tilanteen, jossa en kyennyt toimimaan rakkaudellisesti, sydän avoinna. Miten upea keskustelu meillä olisikaan voinut olla, jos minä olisin siinä uskaltanut olla selkä suorana asiani kanssa, valmiina vaikka tiukkaankin keskusteluun aiheesta. Mutta en ollut. Sen sijaan koin tilanteen uhkana ja että minun täytyisi selitellä tarkoitusperiäni.
Nyt ymmärrän olla tästä kaikesta suunnattoman kiitollinen. Tilanne näytti itselleni itsestäni asioita, jotka ovat nyt suurennuslasin alla ja joita valmistelen eheytettäväksi, anteeksiannettavaksi, vapautettavaksi. Tämä kirjastossa ollut enkeli tuli tekemään minulle erittäin tärkeän testin, tuli esittämään kysymyksen, joka todella pakottaa tarkastelemaan valintojani, tarkoitusperiäni, ja sitä mistä käsin teen asioita, egosta vai rakkaudesta. Hän tuli kysymään, että olenko valmis todella olemaan se Valo joka Olen? Vaikka koko muu maailma nousisi minua vastaan, niin pystyisinkö silti säilyttämään Luottamukseni ja toimimaan sen mukaan? Sitä koetellaan, mutta niin on tarkoituskin. Ilman näitä testejä saattaisi eksyä polulta ja alkaa pitämään itseään jonain muuna mitä sillä hetkellä on. Rob Crickettin sanoin: "Älä ole kana, joka luulee olevansa kotka". Ja tässä kohtaa myös tuo John Smallmanin kanavointi osui ja upposi minuun:
"Tie eteenpäin on rakastaa tienne läpi pelkonne pudottamalla suojanne ja vastaamalla havaittuihin hyökkäyksiin ystävällisyydellä, myötätunnolla ja halulla ymmärtää toisen tuska. Sitten hyväksykää itsenne ja toisenne myötätunnolla - aina. Vastaamalla havaittuun hyökkäykseen millään muulla tavalla ylläpitää ja vahvistaa ristiriitatilaa. Teidän täytyy avata sylinne rakkaudessa kaikissa tilanteissa, vapauttaen pelkonne ja epäilynne. Tämä toimii aivan varmasti, mutta ette voi tietää sitä ennenkuin teette niin.
Kun alatte vastata rakkaudella ja hyväksynnällä pelon ja kiukun sijaan, koko kokemuksenne elämästä muuttuu. Enemmän ihmisiä kuin koskaan tekee näin, ja sillä on valtava vaikutus. Tasapaino on nopeasti siirtymässä kohti ei-väkivaltaa, kun taas yhteenotot ja hyökkäykset käyvät yhä epämuodikkaammaksi ja pian sopimattomaksi. Joten tehkää osanne, vastatkaa aina rakastavalla ystävällisyydellä, ja katsokaa rauhassa ja iloiten kun aseet lasketaan maahan lopullisesti, ja asenteet jotka rohkaisevat ja tukevat niitä sulavat."
Siinä on haastetta! Tai oikeastaan kyse ei ole edes haasteesta, vaan vain tietoisesti elämisestä, siitä, että huomaa ne tilanteet elämässään, eikä ummista silmiään, niin kuin minä tein, kun tilaisuus tulee kohdalle.
Sain muuten tänään hurjan kokemuksen. Päätin isän luota kotiuduttuani ottaa pienet päiväunet, mitä en normaalisti harrasta. Menin makuulle joogamatolle ja kietouduin vilttiin ja vaivuin "uneen" sillä sekunnilla (mun unet ei tunnu olevan enää unia, vaan pikemminkin matkaan tuola pitkin ja poikin "hoitelemassa asioita" ja aamulla on aina ihan, että missäs kaikkialla mä taas kävinkään ja kenen kanssa juttelin ja mitä tapahtui ja miksi). No, nytkin alkoi sitten tapahtua. Olin "unessa" takaisin isän luona ja makasin siellä sohvalla meditatiivisessa tilassa. Yhtäkkiä kehoni jännite kasvoi (en tiedä millä tavalla tätä paremmin kuvaisin) ja täytyin niin suurella valolla, että tuskin pystyin sitä sietämään. Ikävä oli vain valtava, hyvä että henkeä sain. Rakkaus paisui ja paisui ja koko kehoni tärisi ja jännitettiin ihan äärimmilleen... Ja siihen heräsin. Mitä lie viritystä siinä sitten tapahtui, se jää nähtäväksi. Mutta jos päiväunissa saa tälläisiä kokemuksia, niin niitä täytyy ehdottomasti harrastaa enemmänkin! :D Jäin myös miettimään, että mahtaako päiväunet olla jopa voimallisempia, mitä yöunet? Onko jollain tästä kokemusta?
Loppuun vielä myöskin taidonnäyte tästä maailmankaikkeuden viisaudesta. Kertomus on tosin aika pitkä, toivottavasti en tylsistytä sinua jutuillani. Anyway, minähän teen tänä kesänä siis ensimmäistä kertaa kuuteen (vai seitsemään?) vuoteen tanssilavakeikkoja. On ollut aika hurjaa, että näin kauan meni, ennen kuin on itse henkisesti valmis menemään takaisin. Niihin aikoihin liittyy niin paljon kaikkea, että niiden käsitteleminen on vaatinut koko tämän ajan. Viime kesänä tuli vihdoin olo, että olen vihdoin päässyt jaloilleni viimeisistäkin burnoutini jälkimainingeista, ja pystyisin mennä takaisin sinne, mistä kaikki sai alkunsa, pystyisin kohtaamaan sen ajan, ymmärtämään, miksi mikäkin asia tapahtui ja antamaan niille ja itselleni anteeksi.
Nyt kun aloin sitten kuukausi takaperin buukata bändiä noille nimenomaisille lavakeikoille, niin bändiä ei alkanut löytyä mistään. Veljeni bändi oli jo varattu muille keikoille, ja ne muutkin joiden kanssa olen keikkoja tehnyt, olivat kaikki jo varattuja. Lopulta soitin jo tuntemattomillekin muusikoille, mutta joka puolelta tuli sama vastaus. Aloin ihmettelemään, että oliko viime kesän vahva tuntemus paluusta ollutkin pelkkää kuvitelmaa. Että onko mun nyt enää tarkoituskaan sinne palata? Että mitähän ihmettä mun varalle nyt oikein on nyt suunniteltu? Annoin asian olla. Kunnes pari viikkoa sitten Hakamäen Harri soitti ja sanoi, että "ku mä oon tässä nyt vähän miettinyt, että tarvisitko kesälle bändiä? Että mulla saattais olla sulle sellainen." Niin ku että mitääähh??? Että näinkö tämä asia nyt menee???? Kun olin itse lyönyt hanskat naulaan ja päättänyt luovuttaa ohjat yläkerran päättäjille, niin sitten alkaa tapahtua! (Miten tätä yllättyykin joka kerta yhtä paljon!!! :DDD) Kaiken lisäksi Harrin kanssa olimme tavanneet Aurinkosydän-merkeissä vasta ihan vähän aikaa ennemmin, enkä edes muistaakseni ollut hänelle kertonut etsiväni bändiä, vaikka tiesin hänen olleen samalla alalla kanssani suurinpiirtein yhtä kauan. Mutta minä tunsin hänet vain Harrina, jonka keikkailuun henkimaailma oli yhtä lailla puuttunut niin kuin minunkin: keikat lopetettiin kuin seinään, koska hänen varalleen oli aivan muita suunnitelmia. Hän on ottanut kaikki voimansa käyttöönsä (kovan ja pitkän koulutuksen jälkeen) ja on keskittynyt ihmisten auttamiseen luennoimalla ja kanavoimalla puhelimitse. Ja nyt hän tahtoi auttaa myös minua. Aivan siltä istumalta emme mekään saaneet palettia kasaan, mutta sillä välin kun huilasimme sen järjestämisestä, niin tuo toinen taso pisti vipinää asioihin. Yhtäkkiä tulikin sitten ilmoitus, että nyt on bändi kasassa! Voi Ihmeiden Ihme! Kiitos, kiitos, kiitos! <3
Seuraava haaste olikin äänentoistolaitteet ja keikkabussi. Minä olin myynyt omani siinä samassa rysässä, missä meni avioliitot ja talot ja kaikki muutkin pelit ja pensselit. Jäljellä oli vain pienet, lähinnä soolokeikkoja varten hommanut kamat, ei niillä tietojeni mukaan minnekään lavakeikoille lähdettäisi. Puhuin asiasta Hessun kanssa ja veljeni bändin kanssa, eikä mitään ratkaisua tuntunut löytyvän. Pähkäilin asiaa päivästä toiseen ja totesin, että ei ole myöskään varaa palkata kalustoa ulkopuolisesta firmasta. Jälleen alkoi epätoivo hiipiä, että tähänkö tää nyt kaatuu? Onko mun edelleenkään tarkoitus lähteä näille keikoille? Hessu meinasi, että pärjäisin tuolla pienemmälläkin setillä, mutta itse epäilin sitä suuresti ja niin teki veljeni bändikin.
Eli Maailmankaikkeus todella auttaa ja järjestää! Vaikka piti mennä vähän pitkän kautta todetakseen, että omillanikin pärjään, niin silti sitä mukaan kun ajatukseni vaihtui ja muotoutui, niin maailmankaikkeus vastasi ajatuksiini melkein reaaliaikaisesti parhaalla mahdollisella tavalla!!! Ja mitä enemmän uskalsin irrottautua omasta epäröinnistäni, Uskoa siihen "omaan" alkuperäiseen visiooni ja Luottaa siihen, että kaikki hoituu, niin sitä nopeampaa asiat ilmentyivät. Jos joku on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin se todellakin tapahtuu. Mutta myöskin uskoa koetellaan - jälleen kerran. Testataan, että kuinka tosissasi olet, Luotatko ihan oikeasti siihen ensimmäiseen tunteeseesi, mikä jostain asiasta tulee. Matkalle asetellaan "esteitä", yhä uusia valinnan paikkoja, jolloin mieli on kuin labyrintti. Siihen voi eksyä, jos ei seuraa intuitiotaan. Mutta mehän seurataan, eikös niin! <3
Kevätiloa viikkoosi!
Halituksin,
Kirsikkainen
