Viimeiset pari viikkoa ovat olleet erityisen vahvoja ja suurien muutosten aikoja. Se alkoi ensin supermaadoittumisella. Moni asia paljasti todelliset kasvonsa ja jouduin tekemään ihan konkreettista siivoustyötä, laittamaan pakettiin sellaisia asioita, jotka ovat tuntuneet piikkeinä lihassa, painolastina hartioilla pitkät ajat. Yksi oli vuoden kestävä projekti, toinen viisi vuotta kestänyt läpikäynti. Vuoden kestänyt projekti oli työasia, joka on ollut koko matkan ajan erittäin raskas. Olen koko ajan tuntenut, että tämä on nyt joku mun viimeinen koulu tästä asiasta, ja tämän jälkeen osaan toivottavasti tunnistaa jo alkumetreillä, jos olen ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen, ja kääntyä välittömästi kannoiltani. Okei, minussa on jotain, joka on vetänyt tällaista kohtelua puoleensa kerta toisensa jälkeen, mutta nyt saa ihan oikeasti riittää. Mun ongelma on ollut se, että vaikka mä olen voimakas ja vahva ihminen, niin silti olen tähän astisella "urallani" aina luovuttanut kaiken jonkun muun tahon käsiin. Minut - ja ihmiset yleensäkin - on opetettu siihen, että et ole yksin mitään, et voi pärjätä omillasi. Sinulla on oltava puoliso ja kokonainen työyhteisö ja yhteistyökumppanit, ennen kuin voit täydesti toteuttaa itseäsi, olla Onnellinen. Mä olen kerta toisensa jälkeen astunut tähän samaan ansaan musajutuissa. Mulla on ollut aina joku hyvä juttu vireillä, sitten olen luullut, etten pysty sitä yksin saattamaan loppuun asti, ja olen alkanut hakea ulkopuolelta "isompaa tahoa", jolla olisi kokonainen koneisto hengentuotteideni julkituomiseen. Ja olenkin aina löytänyt kiinnostuneen tahon. Mutta sitten vähän ajan kuluttua ihmettelen, kun luovuus tyrehtyy, olo on tuskainen, mikään asia ei kerta kaikkiaan suju, omat voimat on täysin kadonneet ja tunnen olevani kuin lintu häkissään. Niin kävi nytkin, valitettavasti. Milloin oikein opin? Sitten kun mulla on tarpeeksi rohkeutta ja sisäistä vahvuutta.
Saavutin sen pisteen pari viikkoa sitten. (Vai viikko sitten.... Aika on nykyään niin hämärä käsite....) Ja se miten henkimaailma asian vielä järjesti, oli jotain aivan uskomatonta. (Siitä riittäisi juttua kolmen postauksen verran, mutta en nyt mene yksityiskohtiin.) Nyt tämä lintu lentää taas vapaana. Energiat vapautuivat sekä minun että toisen tahon puolelta, ja uskon meidän kummankin päässeen takaisin omille jaloilleen, ajatukset ja voimat palautuivat ja asiat lähtevät rullaamaan aivan uudella, kevyellä tavalla. Mutta erillään. Niin kuin ei rakkaudessakaan, ei työkuvioissakaan voi luovuttaa omia voimiaan kenenkään muun käsiin. Omilla jaloillaan on seistävä, tehtävä asiat omalla sydämellään, luotettava siihen omaan sisäiseen ääneen, joka koko ajan kertoo, mikä on minulle hyväksi. Ja silloin kun se on oikeasti sydämentasolla hyväksi minulle, niin se on aivan varmasti hyväksi myös muille.
Mutta sitten tämä toinen, viisi vuotta kestänyt puhdistuminen, energioiden tutkiminen ja vapauttaminen: mulla on ollut koko tämän ajan tunne, että mun pitää kohdata nämä ihmiset, joihin tämä asia liittyy. Tilanne viisi vuotta sitten jäi täysin epämääräiseen vaiheeseen, meidät erotettiin kuuden yhteisen vuoden jälkeen julmasti toisistaan. Minä rakastin heitä ja he minua. Yhtäkkiä meitä ei enää fyysisesti ollutkaan. Kaikki päättyi pelkkään mielipahaan. Olen koko viisi vuotta kantanut asiasta jotain raskasta, surullista harsoa olkapäilläni. Ikävöinyt heitä ja lähettänyt heille mielessäni paljon lämpimiä ajatuksia, vaikkakin kyynelien läpi. Nyt tuli aivan pakottava tarve käydä heidän luonaan, saattaa asia loppuun, vaikka jo etukäteen tiesin, että tulisin aiheuttamaan käynnilläni pienimuotoisen shokin. Ja niin kävikin. Mutta halasimme pitkään ja hartaasti, pystyimme jopa vaihtamaan hiukan kuulumisia. Kiitin ja pyysin anteeksi. En tiedä näemmekö enää. Ehkä näemme, ehkä emme.
Kohtaamisen jäljiltä koko olemukseni romuttui. Samana iltana oli vielä Enkeli-konsertti Porissa. Kun ajoin heidän luotaan pois, vain itkin ja itkin aivan hysteerisesti. Saavuin konserttipaikalle ja suunnistin saman tien vessaan. Kun katsoin itseäni peilistä, näin itseni kuin monta kuukautta nurkassa lojuneena, unohdettuna ja pölyttyneenä ilmapallona, josta on juuri pihissyt viimeisetkin ilmat ulos. Kaikki voima oli poissa. Oli pelkkä luhistunut kuori. Istuin vessan kylmillä kivilaatoilla ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sain tuskin henkeä. Koko vanha olemukseni oli nyt pirstaleina jossain eetterissä. En saanut kerta kaikkiaan mistään kiinni. Rukoilin vain että joku antais mulle nyt voimaa sen verran, että saisin vietyä Enkelikonsertin kunnialla läpi.
Konsertti osoittautui järjestetyksi täysin jumalaisella ajoituksella. Sen minkä nämä energiavapauttamiset siivosivat armottomalla otteellaan elämästäni, konsertti kokosi ja eheytti joksikin aivan uudeksi, auttoi oivaltamaan lisää itsestäni. Kun sitten pari päivää ennen olin juuri saanut kutsun Lappiin, niin en voinut muuta kuin olla nöyrän kiitollinen tästä kaikesta huolenpidosta. Täydellinen romutus ja yhtä täydellinen eheyttäminen. Kai sitä jälleen voisi siksi nollakentäksikin kutsua.
Missä nyt sitten ollaan? En tiedä vielä. Jossain uudessa tilassa, jonka tiedän tuovan tullessaan suuren Mahdollisuuden elää tätä Elämää Vielä Täydemmin. Siitä olen syvästi Kiitollinen.
Nyt lähden isän luo. Luvassa on kokoontuminen vanhan ja uuden perheen parissa, pääsiäissauna, -illallinen ja -valakiat. Klo:20.00 sytytetään pääsiäiskokot ympäri Pohjanmaata. Tämä noita pääsee ilakoimaan omiensa parissa - tulen ja luonnonhenkien parissa. Vain se shamaanirumpu puuttuu, mutta ensi pääsiäisenä tiedän senkin jo olevan menossa mukana!
Rakkautta,
Deepthi
